Janne Kortteinen, PALJAIN JALOIN PALAVASSA VIINIMARJAPENSAASSA (2010)

Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on sekä muodoltaan että sisällöltään merkittävä avaus 2000-luvun kirjallisuudessa: hengästyttävän rohkea, taiturimainen, hämmentävä, koskettava ja liikuttava. Se on viattomuuden manifesti, jonka muoto vaihtelee laavavyörymäisten näkyjen, ilmestysten, epifanioiden, illuminaatioiden, enteiden, vaikutelmien ja aavistusten sekä minimalistisempien runojen, fragmenttien, haikujen, naivismien, suoran puhuttelun, munanheilutuksen, saarnan, rukouksen, ja sydänäänien välillä. Se on uuden sukupolven kuiskaus-huuto, joka saattaa vielä tehdä lopun sekä runoudesta että proosasta: hiljaisuudessa yksittäisen lukijan puoleen kääntyvän tilitysäänen tilalle tulee siinä uuden ”julkisen yksityisyyden” viaton vapaa puhe, joka on kaikille.

"Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on sekalainen, laaja tekstikokoelma, jonka kunnianhimoisena tavoitteena on lukijansa maailmasuhteen ja moraalikäsitysten muuttaminen. Kyse on muodoltaan poikkeuksellisesta hybridikirjasta, jonka sivuille mahtuu runoutta ja esseistiikkaa, valokuvia eläimistä ja Facebook-keskusteluja; kouluaineita, merkityksetöntä ölinää, pornoa, lapsuudenmuistoja ja Visa Electron -kuitti.

Teos asettaa näytteille nämä elämän dokumentit, keskustelunpätkät ja nettilinkkien sivupolut kaikessa banaaliudessaan, mutta se on myös runoutta, esseistiikkaa ja -– varauksin –- proosaa. [...] Viinimarjakirja ottaa maalitaulukseen koko länsimaisen maailmanjärjestyksen, jota siinä kuvataan tukahdutettujen seksuaaliviettien raskauttamana autoritaarisena ja elämänilottomana vankilana. Tämä tukahduttaminen johtaa yhtäältä pessimismiin ja tarkoituksettomuuteen, toisaalta kontrolloimattomiin, väkivaltaisiin purkauksiin joiden kautta nämä vietit kostavat. [...]

Viinimarjakirja tulee suoraan, väliin epämiellyttävän omakohtaisina havaintoina, siitä pahan olon todellisuudesta, jossa hyväksyntää haetaan väkivallalla ja kiihottumista väkivaltapornolla; se esittää tämän todellisuuden nettilinkkeinä, brutaaleina alistusfantasioina ja epävarman nuoren Jannen ihmissuhteita tuhoavana ja päihdehuuruisena hapuiluna. Se kehottaa lukijaansa katsomaan tätä todellisuutta silmiin ja sanomaan sille kyllä – ele, jonka juuret lienevät mainitussa Nietzsche-harrastuksessa.

[...] Tästä kaikesta jää rehellinen ja tosi vaikutelma. [...] 

Teoksessa hyödynnetään paljon avantgarden perinteestä ja 2000-luvun suomalaisesta runoudesta tuttuja, jollain lailla ”kokeellisia” tyylejä tai tekniikoita -– luettelo, sanaruno, onomatopoeia, graafiset muodot, dada, flarf -– mutta toisaalta ja samaan aikaan se on vahvasti metaforista kokemuksellista runoutta, joka spontaanisti luodun oloisena ja huolittelemattomana tuo enemmän mieleen Allen Ginsbergin tai Turun 1960-luvun undergroundin kuin Harry Salmenniemen tai Henriikka Tavin. [...]

Janne Kortteinen on onnistunut luomaan poikkeuksellisen, pitelemättömän esikoiskirjan, jossa älykkyys yhdistyy holtittomaan tunteeseen ja elämäkerrallisuus mielikuvitukseen."

Vesa Rantama, Kiiltomato

"Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ei ole raskas kirja muotonsa tai nyanssiensa puolesta. Se hautoo kuitenkin niin aukinaista tuskaa, että lukija tulee vastustuksestakin huolimatta kiepautetuksi sisään siihen tunnemaailmaan, jossa runkkarin, sosiopaatin ja kouluampujan tunteet ovat luonnollisia. Hyvä niin. [...]

Paljain jaloin ei parateksteineen korosta niinkään olevansa runoutta kuin manifesti. [...]

Itsetuho ja viattomuus limittyvät maailmaksi, jossa Kortteisen tekstimosaiikin mukaan elämme. Tämän maailman pikimustuus uhkaa turmella pienimmänkin lapsen, osui tämä sitten tietokoneelle tai suojatielle: siksi on rukoiltava. Rukous on tekona järjestä, valistuksesta ja moderniteetista kieltäytymistä, kääntymistä pois murhakulttuurin alttaritauluista.[...]

Paljain jaloin puhuttelee meitä Jeesus-viittauksineen kaikkineen: ehkä käänteisellä tavalla sivistys, iltapäivämedia ja internet ovat tehneet meistä jälleen lapsia, joita Jeesus voi ottaa tykönsä – ehkä juuri nyt me olemme kaikkein alhaisimmillamme ja kuitenkin viattomia. Lapsennaamioita. Tämän vuoksi Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa

voi olla teos, jonka takia tullaan vielä uskoon."

Vesa Kyllönen, Tuli & Savu

"Kortteisen teos ilmoittaa olevansa viattomuuden manifesti. Otan sen sellaisena. Otan sen nuoruuden, viattomuuden, harkitun ja tiedostetun naiiviuden ja silkan mielikuvituksen manifestina.

Ja sellaisena se on juuri niin kiihkeä ja holtiton kuin vain toivoa sopii. Kortteinen saarnaa, rienaa ja haltioituu niin kuin vain harva kirjoittaja on sitten Rimbaudin tehnyt: koko nuoruutensa voimalla.

Tämä kirjoitusta kuljettava kiihko on paitsi eräs kirjan kantavista voimista, myös yksi sen keskeisimmistä heikkouksista."

Aki Salmela, Helsingin Sanomat

"Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on ja ei ole nykykaunokirjallisuutta. Se on epäkirjallisuutta, kirjallisuutta joka epää oman kirjallisuutensa. Silti se ei ole ensisijaisesti avantgardeakaan. Tämä ei ole moite eikä kehu -– tai ehkä molempia. Väitän, että se perinne, johon Kortteisen teos kuuluu, ei ole nykyrunous, vaan psalmit, Sikstiiniläiskappelin katto, Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus, Pasolinin Matteuksen evankeliumi, Pentti Otto Koskisen performanssit sekä System of a Down -yhtyeen Chop Suey.

Ei, kyse ei ole uskonnollisesta taiteestakaan, ei uushengellisestä kirjallisuudesta. Kyse on kirjoituksen tapahtumisesta uskon ja epäuskon, armon ja riivauksen, lähimmäisenrakkauden ja ihmisvihan välissä. [...] Ei sittenkään, ei ”teksti”. Sanominen, puhuttelu. Se on läsnä, tapahtuu.

[...]

Todellisuus ilmenee haasteena. Emme ole koskaan intressittömästi vain toteamassa objektien olemassaoloa, vaan aina merkitysten tapahtumisessa, tapahtumiin eksyneitä lapsia. Eivätkä oliot ole myöskään kuin valintamyymälän takavaraston nurkkaan unohtuneita homeisia hedelmiä. Kortteisen roihuavat sanakiteet ahavoivat näitä vallitsevia ajatuskramppeja. [...]

Onko tässä vimmaisia näkyjä täynnä oleva viattomuuden manifesti? Ei. Kirjassaan Kortteinen ei lopulta ole profeetta, oraakkeli, julistaja tai se nuori vihainen mieskään. Kortteinen kirjoittaa yksinkertaisesti nöyränä mutta huutavana etsijänä, ja toivon, että kaiken kohun keskellä kirjoittaja jaksaa pysyä sellaisena. [...]"

Marko Gylén, Mustekala