Olli-Pekka Tennilä, ololo (2008)

ololo on Olli-Pekka Tennilän (s. 1980) esikoisrunokirja. Hänen runojaan on aiemmin julkaistu mm. MotMotissa, Nuori Voima -lehdessä, Tuli & Savussa ja Fenix-antologiassa. ”Anarktis” ololosta on julkaistu Parnasson numerossa 1/2008. ololo oli Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalistina.

"Esikoisrunoteoksessa Ololo rakentuu eräänlainen olemisen vastatila, jossa hajotetaan totutun rakenteita. Runoissa hahmottuu hauras, epäselvä, etsivä ja samalla todellinen tapa olla.

Teoksessa haetaan järjestelmällisesti olemisen, muistin, tietämisen ja merkitysten rajaa. Siinä mielessä teoksessa on varsin filosofinen perusvire. Etsimisen avaimena on Tennilän herkkävaistoinen, keskeneräisyyden hyväksyvä kieli.

Melankolissävyisissä runoissa luodaan riemastuttavalla tavalla murtumia valmiiksi valettuun maailmaan: 'Pienenä ajattelin, että kaikesta huolimatta/ hän saattaakin olla lohikäärme eikä äiti./ Mittailin pudotusta ja yksinäisyyttä.// kielekkeellä.'

[...] Lyhyissä, sarjallisissa runoissa Tennilä onnistuu paljastamaan kerros kerrokselta jotakin huimaavan todellista."

Outi Kaikkonen, Savon Sanomat

"Tennilän runous on paljolti pelkistämisen taidetta, ytimessään aforistinen ilmaus ja avoin tila, tyhjä sivu ja sen mahdollisuudet.[...] Toisaalla taas tekstimassa laajenee, paisuu polveilevaksi proosarunoksi, jossa lyhyet säkeet siellä täällä rytmittävät kysyen hapuilevaa kerrontaa. Pitkät ja lyhyet runot ovat ilmeisessä kontrastissa keskenään -– pidemmät usein vaikuttavat turhan löyhiltä, jäsentymättömiltä rakennelmilta verrattuna tiiviin keskitettyyn ilmaisuun, jota kokoelman runoista suurin osa edustaa. [...]

Siinä missä svengaavalla 60-luvulla Kalevi Seilonen näki asumisen väsymisenä matkalla, Tennilän runoissa koti on "kaivaus", työn alla ja täynnä menneisyyttä, kerrostuneita kielellisiä sedimenttejä ja muistoja. Lapsuudestakin hän kirjoittaa, hauskasti:

'Pienenä ajattelin, että kaikesta huolimatta/ hän saattaakin olla lohikäärme eikä äiti.'

Henkilökohtainen menneisyys on kuitenkin vain pieni osa kielellisestä kaivoksesta louhittavaa aineistoa. Runojen kuvastossa subjektius, "mi-nä", kuten Tennilä ilmaisee, nimittäin liukenee kieleen, sekoittuu peruuttamattomasti toiseuteen, muihin ihmisiin, koko jaetun kielen aiheisiin ja ainekseen." 

[...] Tyylillisesti [Tennilä] on monia nykyrunoilijoita lähempänä 1950-luvun modernismin perintöä, joskaan ei mitenkään vanhanaikaiselta tuntuvalla tavalla –- lähimpinä vertailukohtina kotimaisesta runoudesta mieleen tulevat Mirkka Rekola ja Pentti Saarikoski, jälkimmäiseltä erityisesti Tiarnia-sarja, sillä molempien runoissa on dialogista erilaisten äänien yhteensovittamista ja sellaista kysymisen, metafyysisen pohdinnan pakkoa, josta Tennilänkin kieli elää."

Vesa Rantama, Kiiltomato