Jan Hellgren, MISTÄ KÄYTÄMME NIMEÄ " " (2008)

Ennen kuin unohdan kaiken, muistan vielä jotakin: oli kylmiä talvipäiviä ja syntyi poika, joka nukkui paljon. Pojan unessa näkyi mykkäelokuva, jossa kääpiö mietti ruohon ja rikkaruohon eroa ja sanoi: ” ” Minä naputtelin lämpimässä keittiössä kirjoituskoneella kuvauksia ilotulitteiden räjähdyksistä. Olin siirtynyt kielestä toiseen. Järjestin räjähdykset muotoihin, pienimmästä suurimpaan, sitten suurimmasta pienimpään. Muodot purkautuivat itsestään. Syntyi kieltä, joka jatkuvasti vastusti itseään. Syntyi kirja, joka alkoi tuhota ja synnyttää itseään.

Jan Hellgren on syntynyt vuonna 1974. Mistä käytämme nimeä ” ” on hänen esikoisteoksensa.

"Mistä käytämme nimeä ” ” sisältää useita runonhahmoisia tekstejä, jotka on mekaanisesti käsitelty lukukelvottomiksi. Tekstialan muoto kuitenkin näyttää, että teos on/oli runokokoelma. Kirjan kadotetut kirjoitukset (elämän kirjasta pois pyyhityt, kuten Johanneksen Ilmestys sanoisi) ovat mitä ilmeisimmin runon muotoisia. Tuhotun tekstialan herättämä oivallus on jossain suhteessa pelottava: onko sillä väliäkään mitä runoteoksessa lukee, mitkä merkit ovat kerran järjestyneet tähän tai sillä, mitä voin tulkita courier-kirjainten vaillinaisista kaarista tai haaltuneista lyijykynäkirjoituksista? Huomaan dialogiksi tai ranskalaisiksi viivoiksi asetellun pätkän, jonka viimeinen sana on ollut 'sekunti', en juuri muuta tolkullista. Huomaan etsiväni tarkoitushakuisesti jotain esimerkintapaista sanaa teitä varten, hyvät lukijat, enkä löydä sitä teille. 'Sekunti' on hyödytön sana, joka määrää vain ohimenevää siipaletta ajasta tai musiikin intervallia, toista (seconda).

Runous on sanan taidetta, Mistä käytämme nimeä ” ” on sanan poistumisen/poistamisen taidetta. Se väkivaltaisesti trivialisoi säkeiden sisällöt jättämällä näkyviin vain tekstin raunioita. Oma ääni, tärkeä aihe, rytmi, tiivistys, monihaaraiset merkitykset, kauneus, rujous, kuva, puhuja -– jokainen runon ominaisuus epäilemättä on tuhotussa tekstissä, joka asettuu nyt tulkinnan tavoittamattomiin. Ja arvostelman -– olivatko ne hyviä runoja? Teoksen otsikko Mistä käytämme nimeä " " on kirjan ainoa avoimesti sanallistuva merkitysalue –- jos lasketaan julkaisutiedot pois -– ja ymmärrykseni mukaan se johdattaa teoksellisuuden ytimeen. Meillä ei ole sitä nimeä, jonka voisimme sijoittaa lainausmerkkien väliin, mutta jos teoksen käsitteellisyyden ottaa (runo)kirjan, teoksen ajatuksen työstämisenä, tyhjään tilaan voi sijoittua teoksen nimi. Mistä käytämme nimeä " " on myös kysymys, jolla ei ole kohdetta mutta joka sitäkin voimakkaammin kysyy nimenkäytön perustaa.

Tekstien hävittäminen paljastaa kuinka tiedollista runokirjan lukeminen usein on. Haluamme ymmärtää sanat ja sen, mihin ne liittyvät, mutta Mistä käytämme nimeä " " riistää avoimesti sen mahdollisuuden. Kirja on tehty nonverbaaliseksi, emmekä pysty palauttamaan sen verbaalisuutta. Juuri tätä Mistä käytämme nimeä " " toimittaa koko ajan. Materiaalisesti ja visuaalisesti paperintuntuisilla sivuillaan se ehdottaa runon kirjoittamisen mahdollisuutta. Estämällä lukemisen se estää tunteen, älyn, alluseeraamisen, kaikki ne lukemisen maneerit, joita runokirja totunnaisesti saa osakseen. Kirjan prosessi ei esitä vain tyhjää ja ehdotuksia prosessin rytmittämiseksi, kuten Osmo Jokisen Nollapisteen ([Akateeminen kustannusliike] 1964) voisi käsittää, vaan estettyä ja poistettua, raadeltua, tyhjentynyttä. Sitä ei voi enää täyttääkään, koska sivuilla on luovan prosessin merkkejä, sekä laatimisen että hävittämisen jäljet.

[...]

Mistä käytämme nimeä “ “ käyttää runokirjan muotoa jättäen sen vaillinaiseksi, koska totunnainen sisältö, runot, puuttuvat. Suhtaudun niin huolettomasti kielen, sanojen, lauseiden, runoasettelun katoamiseen, että tulen nihilistisesti myöntäneeksi, että runouden tavallinen substanssi voi näyttäytyä toissijaisena. Silloin ajatus ja kokemus hakevat jotain tilaa, jota voi koskettaa runouden ohessa tai ytimessä. Mistä käytämme nimeä “ “ liikehtii tähän tilaan ja tekee sen mahdolliseksi."

Maria Pääjärvi, Tuli & Savu