Jan Hellgren, LUONNOSKIRJA 13 (2016)

Luonnoskirja 13 täydentää Jan Hellgrenin kokeellisten runoteosten sarjan trilogiaksi. Aiemmat osat ovat Mistä käytämme nimeä " "(ntamo 2008) ja Kohina (ntamo 2010). Edeltäjien tapaan uudessa teoksessa kirjoitus näyttäytyy tulemisensa tai katoamisensa prosessissa. Aakkosia on tuskin lainkaan, mutta kaiken läpäisee lähes käsin kosketeltava kirjoittamisen aikomus.


"[K]irjoituksesta jäljellä vain viitteitä. On tekstilaatikoita, viivoja, poisleikattuja ja peitettyjä rivejä, runonmuotoisia alueita. Valkoisesta paperista leikatut suorakaiteet peittävät tekstiä alleen tai markkeeraavat poissa olevaa tekstiä: tässä voisi olla sanoja, tässä on ollut sanoja. Yksi paperinpala on jopa leikattu puhekuplan muotoon -- ja jätetty tyhjäksi. Kun sanat ja puhe poistetaan, mitä jää jäljelle? Onko se tyhjyys?
Vaikka Luonnoskirja 13 on sanaton, se ei kuitenkaan ole tyhjä. Valkoisessa paperissa näkyy lyijykynällä piirrettyjä viivoja, ehkä käden hieromia jälkiä, levinnyttä pigmenttiä. Lukijalla on tunne, että joku on työstänyt tätä paperia, ollut sen äärellä,
koskenut siihen; iho on hankautunut vasten paperia ja kädet ovat sotkeentuneet lyijyyn. Tämä ei ole koskematonta eikä lukematonta paperia -- tähän on joku jättänyt jäljen.
Luonnoskirja alkaa peittämisellä. Heti toisella aukeamalla hiilenmustat rivit vaihtuvat valkoisiin laatikoihin, paperista
leikattuihin suorakulmaisiin muotoihin. Nämä valkeat laatikot muodostavat Luonnoskirjan perustan, jota varioidaan eri tavoin kirjan loppuun saakka. Erasure-runoudessa tekstin mustaamisella on pitkät perinteet, ja sitä nimitetään myös blackout poetryksi. [...] [Laatikot] ovat kuin avoimia tiloja, paikkoja, joihin voisi vielä kirjoittaa. Luonnoskirja 13 välittää kokemuksen abstraktiudesta ja tyhjyydestä. Teoksen nimi vahvistaa entisestään tätä vaikutelmaa: se antaa ymmärtää, että kyseessä on vain yksi monista luonnoskirjoista, kirja muiden kirjojen joukossa -- teos, jota ei ole nimetty kuin järjestysnumerolla.
Luonnoskirjan sivut ovat kuin sanattomia ajatuksia. Ne ovat kuin ehdotuksia runoiksi, runon pohjakaava. Näin se menisi. Teos on kaikessa materiaalisuudessaan ja käsillä tekemisen eetoksessaan kouriintuntuva, mutta onnistuu samaan aikaan olemaan avoin ja mietteliäs.
Luonnoskirjasta tulee vahvasti mieleen ajattelu. Sen tyhjät tekstilaatikot ja sanattomat rivit ovat kuin paikkoja ajattelulle. Ne eivät väitä mitään, vaan antavat lukijan olla. Ne ovat mykkiä, hiljaisia.
Luonnoskirjan hiljaisuus ei rajoitu vain teoksen visuaaliseen ilmeeseen, vaan se jatkuu myös Hellgrenin taitelijaroolissa -- hän ei pyri julkisuuteen eikä selitä teoksiaan. Luonnoskirjasta puuttuvat esipuhe, jälkisanat ja takakansitekstit, eikä tekijää juuri löydy verkosta. [...] Hellgrenin [...] antaa työn puhua puolestaan, pysyen itse taustalla, hiljaisena ja lähes anonyyminä.
Erasure-runous mielletään usein vastarinnan muodoksi: menetelmän avulla paljastetaan, tutkitaan ja nostetaan esiin yhteiskunnan tai kirjallisen kaanonin epäkohtia ja vinoutumia. Entä kun tekijä tuhoaa omia teoksiaan, mistä silloin on kyse? [...] Teoksissa, jotka perustuvat olemassa olevien tekstien turmelemiseen, purkamiseen tai väärinkäyttöön, on usein ironisoivan kritiikin tai kyseenalaistamisen sävy [...]. Hellgrenin Luonnoskirjassa tällaista sävyä ei ole, ja juuri siksi pidän teoksesta niin paljon. Siitä puuttuu myös menetelmällisestä kirjallisuudesta tuttu systemaattisuus ja oulipolainen henki.
Luonnoskirja on herkkä ja pohtiva. 
Se ei ole nokkela, se ei julista, eikä kieri omassa erinomaisuudessaan, vaan on pikemminkin vaatimaton ja hiljainen. Tämä pätee myös ulkokirjallisiin ominaisuuksiin, kuten halpaan ulkoasuun sekä markkinoinnin ja kaikenlaisen brändäämisen vähyyteen. [...]
Luonnoskirjan hiljaisuus ja sanattomuus eivät ole merkityksen puutetta vaan sen erityinen muoto -- jonkin näkymättömän läsnäolo. [...]
Julkaisemalla lähes täysin sanattoman kirjan runokustantajalta Hellgren osallistuu runouden ja lukemisen määritelmiä
koskevaan keskusteluun. Hän näyttää kysyvän: mikä tekee runon? Mitä on runollisuus? Voiko kuva olla runo? [...]
Jos Luonnoskirja 13 on runokirja, tarkoittaako se sitä, että myös sanattomia teoksia voi lukea? [...] Hellgren
kutsuu lukijansa tarkentamaan silmänsä pieniin yksityiskohtiin -- paperin tekstuuriin, hieromajälkiin, tyhjiin riveihin -- ja huomaamaan kirjoituksen teon. Kun kuvat ja sanat ovat kadonneet, keskeiseksi nousevat tekijän eleet, hänen jättämänsä jäljet ja käyttämänsä materiaalit. Ne ovat johtolankoja siihen, mitä on joskus ollut -- tai mitä voisi olla, mahdollisesti. Luonnoskirjassa teksti on peitetty tai hävitetty, ja jäljellä on enää erilaisia merkintöjä: ympyröintejä, rukseja ja alleviivauksia. [...]
Sanojen peittyminen ja poissaolo voivat tuoda mieleen vaikenemisen lisäksi ajan kulumisen, eroosion [...] ja unohtumisen -- mitä jää jäljelle? Hellgrenin sanaton runoteos vaatii katsojalta osallistumista ja johtolankojen seuraamista. Luonnoskirjan lukijan on vaihdettava lukuasentoa. Hänen on hyväksyttävä, että tällä kertaa sanoja ei ole. Hänen on joko kohdattava tyhjyys tai annettava sanojen tulla."
Milja Laurila, Mitä jää jäljelle? Erasure-runous ja poispyyhkimisen poetiikka. Opinnäytetyö. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Kirjoittamisen maisteriohjelma. Helsinki 2025.