Karri Kokko, SANAT VAIN RIIPPUVAT ILMASSA IRRALLAAN (2018)

Sanat vain riippuvat ilmassa irrallaan. Kuvaus Leevi Lehdon teoksesta Muuttunut tuuli (2018) saa tarkkailijat haeskelemaan  lajityypitsevää termiä. Lukijat se saa lukemaan.

Karri Kokko (s. 1955) vie 2000-luvun kirjallisuudessamme ainutlaatuisen kokeellis-käsitteellisen runontekonsa jälleen uusiin ääriin. Hänen 18. kirjansa kuvaa kahdella tavalla Leevi Lehdon (s. 1951) esikoiskokoelman Muuttunut tuuli. Se erittelee tämän 1967 ilmestyneen säeluoman ainekset niitä arvottamatta tai arvostelematta ja lisää tähän rekonstruktion alkuperäiskäsikirjoituksen mahdollisesta konekirjoitetusta ilmiasusta. Lopputulos on uusi teksti- ja kuvataideteos.

Tuuliko muuttui uudelleen? Tuliko originaali nyt vasta itsekseen?

”[...]
Teksti jatkuu: Minä tiedän ettei mikään ole muuttu-. Rivi/ vaihtuu. Uusi rivi alkaa: nut ja on samalla vaihtunut uudeksi/ joka ei ole entistä parempi eikä eri-. Rivi vaihtuu. Uusi rivi alkaa:/ lainen mutta ikuinen kuin huutojen jäljet lumessa. Piste. Teksti/ päättyy.
[...]”

"Kokko kuuluu niihin tekijöihin, jotka ovat teoksillaan yhä uudelleen asettaneet kysymyksen kirjallisuuden luonteesta ja rajoista. Hänet tunnetaan niin visuaalisista ja videorunoista kuin erilaisista kopiointia, kierrättämistä ja rajoitteita hyödyntävistä teoksistaankin. Esimerkiksi blogeista löydetystä materiaalista koottu masennuslausekollaasi Varjofinlandia (2005) on vuosikymmenensä keskeisiä avauksia. [...] Kuten useat Kokon teoksista, myös Sanat vain riippuvat ilmassa irrallaan nostaa ilmoille kysymyksen proosasta ja runoudesta.nostaa ilmoille kysymyksen proosasta ja runoudesta. [...] Sanat vain riippuvat ilmassa irrallaan tuntuisikin monilla tasoillaan olennoivan luentojen ja tulkintojen ensisijaisuutta ja vaihtoehtoisia lukutapoja teokseen tai alkuperään nähden. [...]

Siinä missä kirjaesineen materiaalisuus korostuu, korostuu myös kielellisen materiaalisuuden olennaisuus runoudelle. Vaikka kuvauksessa toistetaankin Muuttuneen tuulen sanoja ja virkkeitä, kuvauksen kohteeksi pilkkominen tuntuu tekevän teoksesta toisen. [...] Sanat vain riippuvat ilmassa irrallaan muistuttaakin Muuttuneen tuulen kuvauksena siitä, miten nekin tekstit jotka jäävät, ovat alati muuttuva."
(Riikka Simpura, Kiiltomato 27/vi/18)