Hannu Kankaanpää, MAISEMA, IKKUNA, PEILI. RUNOJA 1998--2018 (2018)

”Tuuli tarttuu meren rinnuksiin  
kääntää taskut nurin ravistaa  
hiekat lahkeista hiertää repii  
veden saumat kivisaksilla  
rihmavaahdoksi  
mutta takaisin ei täältä pääse  
yksikään kala rapu levän  
yksisoluinen henkäys  
yksikään ihminen.”

Hannu Kankaanpää on 38 vuoden aikana kirjoittanut nimensä suomalaiseen aikalaislyriikkaan lähtemättömällä tavalla. Kun hänen värssynsä sanoo, että ”nyt sade lohkaisee kadun/ laikukkaaksi kiveksi”, hangoittelevinkin lukija on jo taivasalla vettymässä, takametsäisinkin kaupunkia syleilemässä. Karheuden välittäjä ja epäkohtien toitottaja Kankaanpää on ollut korkeintaan yhtä paljon kuin täysiverinen kaunotaiteilija: kirjallisuudentutkija Siru Kainulaisen sanoin hänen runonsa ”kysyvät lukijaltaan herkkyyttä”.

”[…]
Luovuin palkkiokympistä
ettei pörssiyhtiö kaatuisi.
Keräsin pulloja ja tölkkejä.
Melkein ostin kirpputorilta
vähän käytetyt talvikengät.
[…]”
(2013)

Maisema, ikkuna, peili on vastaansanomaton koonnos parhainta suomalaista nykyrunoa. Siitä voi sanoa samaa kuin Kankaanpää säeteoksessaan kuolemattomasta englantilaisesta meren sekuntien ikuistajasta, ”murtuneen peilin” J. M. W. Turnerista (1777-–1851): ”oleminen häikäisee”. Pitkän linjan laadusta todistaneen teoksen Hesari ja muita runoja 1980–-1998 (2015) jatko-osana se on ikkuna, joka antaa yhtaikaa kauas ja etualalle.

”Syksy velkoo saataviaan
kellastuneilta koivuilta
joiden läpi muistissa häilyy
puretun vesitornin torso
ja hajoaa pölynä umpeen
rakennetun rannan kiireeseen.
Puistot nurin, lapset koppiin
oppimaan maailman asiat:
kalliimpaa kuin hiljainen tieto
vain äänekäs tietämättömyys.”
(2018)

"Pitkän tuotantonsa alusta asti Hannu Kankaanpää on tunnettu karheista ja groteskiudessaankin lämpimistä kadunmiesten kuvista, jotka samalla ovat pienoiselämäntarinoita. Kaupunkirunoilijana hän vaeltaa Viljo Kajavan ja Arvo Turtiaisen jalanjäljissä, silti aivan omaäänisenään ihmisen kunnioittajana. Hänen runoutensa tuntee raitiovaunut ja juoppojunat, trokarit ja baariveikot, katukivet ja kujien kummalliset kulkijat. Hän kuulee myös öiset äänet: ambulanssin ujelluksen ja 'kerrostalon komerosta' lapsen loputtoman itkun.
Yhteiskunnallisia runot ovat, mutta eivät poliittisia julistuksia. Pikemminkin puhuja on hiljainen tarkkailija. Myöhemmässä lyriikassaan Kankaanpää on yhä selvemmin myös luontolyyrikko ja itseään ilmoille huutamattoman rakkauden kuvaaja. [...]
Runojen minä kuljeskelee edelleen Helsingin, nyt nimenomaan Lauttasaaren kaduilla, rannoilla ja kallioilla [...]. Musiikki kulkee teoksen yhtenä pohja-aihelmana. Tavalla tai toisella muistetaan Bachia, Sibeliusta, Bartókia, Mahleria ja Englundia, mutta myös vanhoja iskelmiä ja muita rakkauslauluja. [...]
Kuudesta aiemmasta teoksesta ja uusista runoista koottunakin Maisema, ikkuna, peili on hämmästyttävän yhtenäinen, ja sitä voi lukea omana kokoelmanaan. Kiitoksen ansaitsee myös kansikuva, jossa Eeva Ristan valokuva peilikaupan ikkunasta keskustelee nimiötekstien kanssa kuin moniaalle aukeavassa kollaasirunossa."
Liisa Enwald, Elämäntarina 3--4/18