Pia Tafdrup, TARKOVSKIN HEVOSET (2006/2018)

”[...]
Kaikki, mistä en enää
voi kysyä isältä,
kaikki, millä en enää
voi ilahduttaa häntä,
levittää alati valvovia
        kaikuja.
[…]


Tarkovskin hevoset keskittyy runojensa puhujan haurastuvaan ja kuolevaan isään. Muistin rapautuminen ja toimintakyvyn heikentyminen johtavat vanhemman taas lähemmäksi lapsiaan, kaikki perheenjäsenet toinen toistensa varaan. Menettäminen on väkivaltaista ja sekasortoista, hoiva tavallista ja metelitöntä. Tarkovskin hevoset tulvii lämpöä ja valoa. Se ei lepertele eikä turvaudu äkkinäisimpään lohtuun. Runot etsivät herpaantumatta isää ja minää kielen ja ajan kerrostumista. Ilon ja tuskan ilmaisemisen mahdollisuusehdot järisevät ja uudistuvat.

Tarkovskin hevoset (Tarkovskijs heste, 2006) on ensimmäinen suomennos Tanskan kärkilyyrikolta. Pia Tafdrup (s. 1952) sai alkuteoksesta Ruotsin akatemian pohjoismaisen palkinnon. Lukuisten runokirjojen lisäksi häneltä on ilmestynyt näytelmät Døden i bjergene (1988) ja Jorden er blå (1992) sekä romaani Hengivelsen (2004). Opettajana julkaistua esikoiskokoelmaa Når der går hul på en engel (1981) seurasi kaksi muuta runoteosta, kunnes 1984 alkoi ura vapaana kirjailijana. Tafdrup on saanut 1997 Dansk Litteraturpris for Kvinderin ja 1999 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon kokoelmasta Dronningeporten (1998).

Tarkovskin hevoset on suomentaja Pirkko Talvio-Jaatisen käsialaa. Hän on 70-luvun alusta saakka tuonut ensimmäiselle kotimaiselle satoja teoksia etenkin skandinaavisista kielistä ja englannista.

Tarkovskin hevoset koostuu murheesta ja nousee kunnianosoitukseksi elämälle. Tafdrup pystyy sisällyttämään säkeeseensä yhtä lailla runsaasti kertovaa ainesta kuin myös vangitsevia hetkiä ja tilanteita. Hän liikkuu läpeensä arkisen ja kerkeästi myyttisen välillä luontevasti ja aiheitaan jatkuvasti syventäen. Kun "[v]älillämme ei ole muuta/ kuin kaikki", ollaan pääsemättömissä elämän tiheikössä.


”Oleminen on,
että me olemme,
enempää emme tiedä.
[…]
Huolemme huolettaa meitä,
sillä jos näytämme huolestuneilta,
niin näyttää hänkin,
                   –- 'minä' on sama kuin 'sinä'.
Jos äitini haukkaa palan hedelmästä,
kylläiseksi tulee sisareni tai minä.
Huoneessa on vain yksi,
                               –- ja se on me,
koko perhe yhtä ruumista,
yhteinen iho, yhteiset hermot, yhteiset suonet,
kaikki muu kielioppi
                 on ylimäärää.
[…]”


"vaikuttava teos muistista ja muistin menettämisestä"
Anja Erämaja, Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja Kajaanin Runoviikolla 2019; Yle.fi 3/vii/19

"Tafdrup liittyy [sankaritrubaduuri Orfeuksen ja puun henki Eurydiken myyttiä hyödyntävän taiteen] perinteeseen. [...] Sairauttakin väkevämpi on isän ja tyttären välinen rakkaus, jonka runoilija rinnastaa Orfeus-myyttiin -- mutta feministinä antaa äänen Eurydikelle. Kun laulaja onkin nainen, surun kohde ei jää surijan varjoon. Päinvastoin: isän rikas elämä nousee kokoelman keskiöön. [...]
Pirkko Talvio-Jaatisen hieno käännös kohostaa runojen musiikin ja aistivoimaisen kielen. [...]
Tafdrupin ilmaisu on kerroksista kuin barokkimusiikki. Pitkiin, tiheisiin juoksutuksiin luovat muotoa nopeat leikkaukset nykyhetken ja menneen välillä sekä toisto, jota runoilija usein varioi. 'Minun isäni' kaikuu kertosäkeen tavoin kaikissa tunnerekistereissä. [...]
Tafdrupin moderni Eurydike ei edes yritä noutaa isäänsä Haadeksesta ihmisten ilmoille. Hänen päämääränsä on toinen: rakentaa niin suuri mielen tila, että he mahtuvat saman katon alle. Se toteutuu muistin huoneissa, joissa alku ja loppu kiertyvät yhteen. Tytär oppi tanssimaan isän kenkien päällä seisten. Sairaalassa isän jalat lepäävät hänen sylissään ja hän hieroo niitä lämpimiksi. [...]
Dante Alighierin keskiaikaisessa maailmankuvassa on pohjat vastakkain kaksi kartiota: ihmisen maailma on kuvion leveimmässä kohdassa, taivan kapenevan vuoren huipulla ja helvetti vastaavasti suppilon pohjalla. Tafdrup kääntää kartiot ylöspäin, ja tuloksena on tiimalasi, jonka kapeimmasta kohdasta ihminen tulee maailmaan ja myös lähtee siitä. Samankeskisessä ajassa 'liekit jäätyvät' ja 'jää sulaa tuleksi'. [...] Ja 'varjo loistaa'."
Leena Jäppilä, Nyt laulaa Eurydike. Särö 42, 2020.