Okko Leo, ATERIA (2018)

KOISTINEN
Mul oikeestaa sopii paremmin tää rytmi joka meillä o.

MEKE
Ja mä sanon, ettei sovi.

KOISTINEN
Ei jaksa.

MEKE
Kato, ne tottus meihi ja me voitas olla vaa’an kieli, jolla me kiristetään niitä, ettei me suostuta johonki, että me ei tehä meijän töitä ja koko mekanismi sortuu vaan meiän kahden takii.

KOISTINEN
Ei me tehä muutenkaa.

Onko hampurilaisravintola evoluution päätepiste?

Ateria esittelee paikan ja puhujat. Siinä paikassa tehdään roskaruokaa ja ne puhujat puhuvat omiaan. Mutta kappale tuntuu silti kertovan meistä, syömme mitä syömme. Ateria laittaa normaalit suomalaiset tarjottimelle tiskiin ja jämät roskiin. Tendensseittä, utopioitta, dystopioitta, moralisoinneitta.

Näytelmän kantaesitys nähtiin KOM-teatterissa lokakuussa 2018. Kenttä-draamallaan (2006) debytoinut Okko Leo (s. 1971) on tehnyt yhdenneksitoista teatterityökseen punktragedian nopean ja huonon syömisen paljastamasta yhteiskunnasta.

Ateria luo koomisen katseen globaaliin kohtaloomme, kapitalismin purilaislogiikkaan, eriarvoisuuden kokemukseen sekä miesten jähmeistä sukupuolirooleista kumpuavaan vihaan ja yksinäisyyteen.

Ateria oli ehdolla Lea-palkinnon voittajaksi.

"Ateriassa ei tavoitella ihmisten aitoa puhetapaa vaan pikemminkin sitä, miten kieli käyttää ihmistä. Sen väkivallan näkeminen esitystilanteessa pakottaa katsojan vaihtamaan katsomiskulmaansa. Pystyykö näillä sanoilla kukaan minkäänlaiseen vastarintaan? [...] Ihminen [...] nykykapitalismissa [....] ei ole täysin juurtunut mihinkään, mutta silti [...] jossain. Syntyy voimien törmäyksiä ja suhteita, muttei kuitenkaan sellaisia, joita voisi ymmärtää jollain valmiilla kehikolla.
Tätä kaikkea Ateria tarjoaa haarukoitavaksi, eikä sen yksikään kevennys ole niin keveä, etteikö kurkussa tuntuisi koko ajan inhottava möykky. [...] .[N]äytteleminen on taitavaa, [...] kiinnostavaa on varsin henkilökohtaiselta tuntuva aggressio. Se on voimaa, joka voi suuntautua mihin tahansa, ja suuntautuukin. [...]
Leon Ateria on yksi hänen vahvim[mistaan] kairautuessaan siihen, mitä rakenteet tekevät ihmiselle.
Ja lopulta Leo kurottaa näytelmällä sittenkin johonkin tuntemattomaan. Se ei tyydy kuvittamaan teoriaa, se ottaa riskejä."
(Maria Säkö, Helsingin Sanomat 2/xi/18 KOM-teatterin kantaesityksestä)

"[...] Luen Okko Leon punktragediaa Ateria. Se on painettu tietoisen luotaantyöntävässä A4-muodossa. Ja mitä kertoo teksti materiaalisuutena? Tämä teksti huutaa, katkoo, rikkoo -– kielenä ja luo 'jumputtavan huminan' täyttämän äänimaisemana, Leon sanoin se on 'maailmankaikkeuden masiinan ääni'. Se on numeroita, aikana, tilausvuoroina, hintoina, potenssina, hätänumerona. Tässä maailmassa ulostetaan, paskaa sataa taivaasta, desinfioidaan, räitään hampurilaisiin, pidetään jääkaapissa rottaa lemmikkinä, joka pääsee pakenemaan ja elää putkistossa. Camus´n Ruton päivitetty versio.
Viimeistä edellisen kohtauksen otsikko kertoo kaiken: 'Jos huutaisin, kuka enkelten armeijoista kuulisi minut?' ja parenteesi kertoo enkelten sotajoukon laskeutuvan taivaasta. Viimeinen kohtaus on Turtlesin 'Happy Together' (1967).
Ei tässä ole Benjaminin Ajan enkeliä, joka muuttaisi julman historian suunnan kuten Pipsa Longan Toisessa luonnossa. Näen Aterian rinnakkaisteoksena Longan näytelmälle. Tässä ei ole epätoivosta toivoa. Ei täällä kukaan kuule eikä välitä eikä elämän hedelmätorttua ole tarjolla.
Meken ja Koistisen osattomuuden kokemus kanavoituu Radioheadin Creepin sanoin I don´t belong here. Tällaisen aggression, tylyyden ja nihilismin täyttämää tekstiä ja esitystä en muista kokeneeni. Mitä kaikkea rakenteellinen väkivalta / kaltoinkohtelu voi tuottaa.
[...]
Aterian Meke ja Koistinen eivät vain tiedä olevansa tragediassa, jonka vuorosanat on annettu. Okko Leon näytelmät Kenttä, Orkesteri ja Ateria muodostavat hyytävän trilogian, joka näyttää, miten erilaiset valta- ja sortorakenteet soluttautuvat ihmisten välisiin suhteisiin, kieleen ja ruumiiseen. [...] Olisi hienoa nähdä koko trilogia yhdellä kertaa!"
(Hanna Helavuori, Merkintöjä työpäiväkirjasta 1/xi/18, tinfo.fi)