Tiina Poutanen, MAISEMISSA (2019)

”yö tulee ensin maalle ja meri on meri on sulaa metallia, ehkä kuparia ehkä/ pronssinkarvas ja toistensa käsiin tarttuneet patsaslapset näyttäytyvät pimeän/ siluetteina ja notkelmat vajoavat rotkoiksi, joista maan kuuma sisus vilkkuu. Kuin/ […]”

Saksalaisen sosiologin ja filosofin Georg Simmelin (1858–1918) maisema-ajattelussa olennaista oli yhtenäistävän käsitteen ja kullekin tapaukselle ominaisen Stimmungin yhteispeli. Ranskalainen etnologi Corinne Boujot (s. 1961) taas on puhunut modernista maisemasta luonnon ja kulttuurin yhdistävänä, kädelle ja etenkin silmälle tarjoutuvana ”elämän kehyksenä”.

Tiina Poutasen Maisemissa sijoittuu avautuvien näkymien sisään vailla turvallista välimatkaa. Mutta siinäkin keskustelevat määrittävä pyrintö ja muotoutumisen tapahtumakulku. Luonnonprosessit vaativat ymmärretyiksi, havaituiksi tullakseen monenlaisia ajatusvälineitä, näitä ja noita tarkastelukulmia.

Siksi se sanoo: ”Metsä ei ole maisema.” Yhtä hyvin kuin: ”[…] Puu oli niin suuri että pienempien puiden runkoja nousi sen juuristosta metsään ja/ toisten puulajien juuret takertuivat sen juuriin, niistä tuli yhtä, sama metsän laajuinen/ sienijuuri ruokki niistä useimpia/ […].”

Maisemissa on kuvataiteilijana tunnetun Poutasen toinen runoteos. Esikoiskokoelmaa Eläimet liikkuvat ilmaiseksi (2012) kehuttiin ”veitsenterävistä” ja ”nyrjähtäneistä” kuvista (Anna Tomi). Runokirjoissaan, maalauksissaan ja installaatioteoksissaan Poutanen tutkii usein ihmiskokemuksen sellaisia ulottuvuuksia, jotka yhdistävät sitä muihin luonnonolentoihin tai uhkaavat tätä yhteyttä.

”[…] sataa uutislunta, kiteiden muoto vaihtelee lämpötilan mukaan,/ satunnainen havainnoija saartuu/ keskellä silmää, kuulaassa varmuuden kentässä/ otan alleni pikeä ja soraa, hohkaavan koneen/ […]”

"[Poutanen] tuntuu aistikokemisen ja muistikuvien kautta miettivän maiseman suhdetta kauneuteen. […] Runoteksti pysyy yhdessä maisemassa, maalaa pensseleillä muuttuvaa tilaa, kunnes 'se jokin astuu vesirajan hohteesta/ maan puolelle ja alkaa imeytyä pimeään'. Hieno kuvaus valon hitaasta vähenemisestä.
Yleensäkin ['aksiooman tai lukuohjeen kaltaisia lyhyitä'] määritelmälauseita ['pitempien proosarunojen väleissä'] seuraa tai edeltää väitettä valaiseva teksti.
Määritelmä: 'Maiseman tila on asteittain kehittyvä.'
Tämä lause ilmaisee muutoksen asteittaisuuden, ja niinpä koko seuraava pitkähkö runoteksti kuvaa muuttumisen luonnetta: 'Eläinten mielikuvitus aiheuttaa värin muutoksia niiden jälkeläisissä' ja niin edelleen.
[…]
Poutasen tekstit ovat muutamaa paikkasidonnaista tekstiä lukuun ottamatta oikukkaasti siirtyileviä. Määritelausetta seuraava proosaruno 'Vihellä jos olet lähellä' on hyvä esimerkki ajan ja paikan rikkomisesta sekä eri aistikenttien yhdistämisestä.
[…]
Teoksen herkimmät runotekstit liittyvät minän häviämiseen maisemassa. […]
'Putoavan veden vihmova luonne kieleen rakentunut auringonlasku
sinistyy tähän on vaikea tunkea minää se ei ota mahtuakseen
sateen jälkeen tuntuu kuin todellisuus olisi vienyt paikan'
[Tämä] runo on kirjan viimeinen teksti, ja tuntuu harkitulta, että siinä on kielen symbolinen säännöstö hylätty. Merkit putoilevat kuin pisarat, pyrkien viittaamaan kokemisen semioottiseen syvärakenteeseen.
[…]
Muutoin kirjoittaja ei yritä väistää minää. Se on olemassa monien runojen subjektina, joskus jopa korostetusti minän tuntoja hokien. Niinpä muutamat herkät subjektin kadottamisen kynnykselle kirjoitetut idylliset kohdat vaikuttavat erityisen kauniilta ja todellisilta.
Aivan oma juttunsa on kirjan hyvin laaja eläinkunta. Seikka ei tule yllätyksenä, sillä Tiina Poutasen esikoisteos Eläimet liikkuvat ilmaiseksi oli jo melkoinen näyte kirjailijan suhteesta muihin lajeihin kuin ihmiseen.
Laskemattakin voi arvioida, että kirjassa esiintyviä lajeja on lähes sata. Yhdestä runosta, 'Muistini yläpuolella', löysin 38 eläinnimikettä. Kasvikuntaakin riittää rehevästi. Jotenkin teos vyöryy luontoa ja kaihtaa ihmistä, ikään kuin se olisi häirikkölaji -- niin kuin tietysti onkin […][…] animaalista runsautta [,] monipuolis[uutta ja] odottamattomia kuvia täynnä olevassa teoksessa."
Erkki Kivijärvi, Kulttuuritoimitus.fi 13/vii/19

"Nämä runot ovat täynnä. Täyttyvät jostakin selittämättömästä ja kauniista. [...] Maisemissa sopii lukijoille, jotka eivät pelkää haastetta, jotka
haluavat luontorunoudeltaan enemmän kuin konkreettisia näkymiä, tuokiokuvia."
Tekstiluola 7/ix/19