Kössi Kaatra, PUNAISET JA VALKOISET (1919/2019)

"Isänmaan nimessä siis: oikeutta plebeijeille!"

Suomessa 1918 käytyyn sisällissotaan kiinnittyvä Punaiset ja valkoiset on ainakin kahtalaisesti erikoinen kirja. Ensinnäkin se edusti ilmestyessään keväällä 1919 kovin vähiin jäänyttä hävinneiden katsantokantaa -- ja pääsikin päivänvaloon "Henkipatto"-salanimellä Tukholmassa, Ruotsin sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton kustanteena. Toiseksi se on kaikessa vaatimattomuudessaan ja propagandistisuudessaan taiteellisesti uutta luova teos.

Kössi Kaatra (alk. Gustaf Adolf Lindström) (1882–-1928) on suomalaisen työväenkirjallisuuden vahvimpia ääniä. Lohjalla köyhään perheeseen syntynyttä ja Tampereen seudulla niin kirjoittajana kuin kauppiaana ja kustantajanakin kannuksensa hankkinutta tekijää verrattiin ensimmäisten töittensä ansiosta Eino Leinoon (1878--1926). "Aate- ja ajanrunoilijana" (Lauri Lajunen) kunnostautuneen Kaatran ensimmäiset poliittiset kokoelmat Murroksessa (1906) ja "Suurlakkokuvia" y.m. työväenlauluja (1906) tavoittivat kansalaisyhteiskunnan käymistilassaan ja yleislakkosyksyn 1905 täydessä mullistavuudessaan.

Tämä ntamo-näköispainos sisältää kirjailija-kääntäjä Kari Aronpuron (s. 1940) laatimat jälkisanat. Runoteoksellaan Peltiset enkelit (1964) ja kollaaširomaanillaan Aperitiff -- avoin kaupunki (1965) oman läpimurtonsa tehnyt ja lukuisilla töillään sen jälkeenkin ällistyttänyt modernin kokeellisen sanataiteen merkkihahmo nostaa Kaatran saavutuksen suomalaiseen kirjallisuushistoriaan: Punaiset ja valkoiset on 60-luvun sitaattitekniikasta innoittuneiden aineistoromaanien kaukainen edeltäjä. "Sen monet äänet tarjoavat 'vieraan sanan' metsästäjille runsaat riistamaat."

Punaiset ja valkoiset sisältää esimerkiksi runoja, lehtijuttuja, katkelmia juonikertomuksesta ja pöytäkirjaotteita. Lisäksi mukana on lainauksia raportista, jonka lääkäri ja professori Robert Tigerstedt laati valkoisten Tammisaaressa pitämän vankileirin kauheuksista. Tällaisenaan kirja on vereslihainen dokumentti kansalaissodan jälkitilanteesta ja avantgarde-estetiikkaa hipova yritys koota hajalle mennyttä Gesamtkunstwerkiksi.

Länsinaapuriin vuoden 1918 sodan jälkeen paenneen ja loppuiäkseen asettuneen Kaatran taide oli muutenkin vapaampaa kuin hänen monilukuisista tilapäätaistelusäkeistään voisi äkkipäätä luulla. Suomalais-ruotsalaisen historiantutkijan Ainur Elmgrenin (s. 1979) väitöskirjassa Den allrakäraste fienden (2008) nostetaan esiin hänen "merkillinen" runonsa Itä ja Länsi -kuvalehden vuosikerrasta 1924. Tukholman kauneutta suitsuttava "Mälarin kuningatar" ihmetyttää historioitsijaa siksi, ettei näissä Kaatran värssyissä ole "häivääkään luokkataisteluretoriikasta tai marxilaisesta dialektiikasta", pelkkää rauhallisen pääkaupungin ylistystä. Mutta eheään oikeaoppisuuteen ei kurota liioin Punaiset ja valkoiset.

ntamolta ilmestyy Henkipatto-faksimilen kanssa samaan aikaan sen varaan rakentuva toinen kirja. Teoksessaan Ja punaiset valkoiset (2019) Sami Liuhto ottaa Kaatran koonnoksen käsittelyynsä ja uuttaa siitä uutta runoa. Se osaltaan kertoo 1919 syntyneen luomuksen voimasta.

"[V]erenhimo kun jo oli saanut niin viljalti tyydykettä ja ulkomailla aljettiin kiinnittää kiusalliseksi käypää huomiota näihin uskomattomiin hirmutekoihin."