Harju, Vähämaa, Perttu, KORVARUNOJA (2019)

”[…] kyllä minä tiedän sinun metkusi justiinsa./
Oon minä niin monta kahvia keittäny ja heittäny./
Minulle annettiin kahvipussi./
Minä sieltä vaan vareksin./
Korvike oli julmaa. Ei se niin pahhaa ollu ku siihen tottu./
Hoppis poppis./
Äitille poimin marjoja sormet kippeiksi./
Mene nyt siitä ja hae mustikka. […]”

Korvarunoja sisältää yhteisötaiteilijoiden kirjaamia tekstejä vanhusten puheista yhteisissä keskusteluhetkissä. Lyriikkakavalkadin perään saadaan asiantuntija-artikkeleissa taustaa ja perustietoa aiheesta sekä käytännön ohjeita vastaavaan toimintaan. Nimikkokäsitteellä tarkoitetaan yhdessä tehtyä, yhden suullisesti esittämää ja toisen kuuntelemaa, ylöspanemaa ja puhujalle ääneen lukemaa runoa. Metodi on luotu Turun Sanataideyhdistyksen toiminnassa keväällä 2010. Tämän kokoelman puolensataa örondiktiä on syntynyt erilaisissa laitosympäristöissä eri puolilla Suomea ja Ruotsia.

Timo Harju ja Veera Vähämaa vastaavat konkarien puheen kirjaamisesta sekä korvarunon luonnetta ja tarkoitusta käsittelevistä artikkeleista. He myös neuvovat asialle ja runolle ryhtyviä. Uraauurtavan ja värikkään kokonaisuuden huipentavat Jenni Pertun neljätoista kirjontateosta.

Timo Harju (s. 1980) on yhteisötaiteilija, kirjailija ja sanataideohjaaja. ntamo on kustantanut hänen runoteoksensa Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (2009) sekä Kaikenhymyiset (2015) ja Ensi- ja turvakotien liitto hänen lastenkirjansa Satu kameleontille ja muita satuja sinulle (2017). Hän asuu Oulussa ja järjestää siellä muun muassa kahdenkeskisen taiteen festivaalia Kehää. Harju on mukana myös suurantologiassa Suo, kuokka ja diversiteetti (ntamo 2018), jossa hän kirjoittaa niin ikään korvarunoista.

Veera Vähämaa (s. 1984) on turkulainen sanataideohjaaja ja yhteisötaiteilija. Hänen missionsa on kannustaa erilaisia ihmisiä tarinoiden ja runojen tekemiseen ja lukemiseen niin kouluissa kuin sairaaloissa ja vanhusten palvelutaloissa. Viime vuosina hän on operoinut myös teatteritaiteen parissa. Vähämaan ensimmäinen lastenkirja ilmestyy ensi talvena (Myllylahti 2020).

Jenni Perttu (s. 1984) on yhteisötaiteilija, kuvittaja ja taidekasvattaja, joka luo kuvia kirjoen, maalaten sekä piirtäen ja ohjaa luovia hetkiä erilaisissa ympäristöissä. Teoksillaan hän pyrkii herättämään ajatuksia, tarjoamaan näkökulmia sekä mahdollistamaan kulloinkin uuden ulottuvuuden. Perttu on ollut tuottamassa useita yhteisötaidenäyttelyitä, ja hänen töitään on ollut esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä sekä yhteisjulkaisuissa.

”[…]
yksin portinpieletkin on kaksin”


"Runojen lisäksi kirjassa on kummankin tekijän perusteellinen essee kokelman runojen tavanomaisesta poikkeavasta tekotavasta. Näitä esseitä voi mielestäni käyttää oppaina toisenlaisessa vanhustyössä.
Sekä Harju että Vähämaa ovat kummatkin työskennelleet monissa hankkeissa vanhusten parissa, Vähämaa myös Ruotsissa ruotsinsuomalaisten parissa. Vaikka he ovat osallistuneet hoitotyöhönkin, he ovat ennenkaikkea työskennelleet taiteilijoina hoitolaitoksissa. He ovat jututtaneet vanhuksia
kahdenkesken tai ryhmässä. Keskusteluissa myös fyysisellä kosketuksella on merkitystä. [...]
Runoilijan rooli on tärkeä, sillä hän johdattelee keskustelua ennalta ajateltuun suuntaan tai ennalta mietittyihin aiheisiin. Ja mikä olennaista, runoilija kuuntelee vanhuksia. Siitä tulee kokoelman nimikin, Korvarunoja. Kokoelman runot on vanhusten puhetta ryhmiteltynä ja koottuna uudella tavalla.
Kirjan runojen takana olevat tarinatuokiot ovat usein matkoja ihmisen mielen sopukoihin, varsinkin sellaisten ihmisten mieleen, joiden ote nykytodellisuuteen saattaa olla katkennut tai se on hyvin ohut. Mutta menneisyys, vanhusten omat kokemukset: lapsena, nuorena tai vaikka nuorena äitinä
ja isänä, ne voivat olla hyvinkin tarkkoja. Aina ne ovat ainutlaatuisia, jokaisen omia kokemuksia.
[...] [T]ekijänä pitää kollektiivia, jonka muodostavat runoilijat ja haastateltavat vanhukset. [R]unot [...] ovat elämänmakuisia[...] [.] [...]
Korvarunoja on kunnianosoitus hoitolaitoksissa asuville vanhuksille ja myös heitä hoitaville ihmisille. Kun vanhus on hyvällä mielellä ja kokee läheisyyttä
toisten ihmisten kanssa, voi syntyä vaikka runoja. Korvarunoja voi suositella ääneen luettavaksi kaikissa hoitolaitoksissa ja hoitajia koulutettaessa.
Kokoelman runojen ja sen esseiden avulla voi oppia jotakin olennaista ja uutta vanhustyöstä. Laitoshoito ei saa olla ihmisten säilömistä vaan ihan oikeaa elämää."
Juha Pikkarainen, Pikkaraisen kirjakammi -blogi 19/i/20

"Korvarunoja on hyvä nimi teokselle, joka sisältää sekä puheesta ylös kirjattua runoutta että kaksi esseetä korvarunoudesta yhteisötaiteen menetelmänä. [...] [T]eos on tärkeä runoteko ja esimerkki siitä, miten vaikuttavia teoksia yhteisötaiteen kontekstissa voi syntyä. Runot johdattavat lukijan tarkastelemaan elämää laitoksessa asuvan vanhuksen näkökulmasta. Kokemus on erityinen.
[...] Tekijät kannustavat korvarunomenetelmän käyttämiseen ja tarjoavat teoksen lopuksi aihe- ja kirjalistaa menetelmän haltuun saamiseksi. [...]
Käsitöihin ja kansanperinteeseen viittaava kuvitus istuu teokseen, jonka tekstit ovat eräänlaista kansanrunoutta. [...]
Osa runoista ja kuvituksesta on aiemmin julkaistu esimerkiksi Laulan sinun sanoillasi -hankkeen (2016) yhteydessä, jossa korvarunoja on sävelletty.
Korvarunoja vie lukijan elämänvaiheeseen, jossa työelämä on takana, suurin osa läheisistä jo kuollut ja koti on vaihtunut laitokseen. [...] [K]yky kiinnittyä aisteilla ympäristöön ja jakaa kokemaansa tekevät elämisestä mielekästä hyvin vanhanakin, runot tuntuvat sanovan. Vanhana on aikaa katsoa ikkunasta ulos ja muistaa jotakin siitä. Kokoelma tavoittaa hoitolaitoksissa asuvien kokemusten moninaisuuden ja erilaiset ilmaisutavat — elämänkirjon, josta julkinen keskustelu ei kerro.
Runot ovat monitasoisesti yhteiskunnallisia. [...]
[Y]ksinäisyyttä käsittelevät tekstit sisältävät lukijan kannalta huojentavan tiedon: juuri korvarunon valmistamisen hetkellä puhujalla on kuulija. Yhdessäolon hetki tihkuu runoihin. [...]
Runot tekevät todeksi mielenmaiseman, jota puhuja elää. Ne vaalivat sitä mitä puhujalla yhä on, kuka hän on ihmisenä. Se tuntuu tekona arvokkaalta. [...]
Lukija ei pääse unohtamaan, että tekstit ovat syntyneet suodattamalla. [...]
Kaikki teoksen runot ovat hetken luonnoksia ja sellaisina ällistyttävän valmiita. Harju kuvailee, että 'parissakymmenessä minuutissa luonnostellusta korvarunosta tulee joskus parempi kuin pitkään työhuoneella hinkatusta tekstistä'. Kontaktiin keskittyessä ei tarvitse miettiä kenelle tai miksi kirjoittaa. Luonnosteleminen ja kuulolle asettuminen auttavat kirjoittajaa pääsemään itsensä yli kohti jotakin yllättävää ja jaettavaa. Korvarunoja ravistelee miellyttävällä tavalla käsitystä kirjoittamisesta hitaana ja yksinäisenä lajina."
Saara Laakso, Tuli & Savu 3/iii/20