Anneli Pääkkönen, JUHANNUSNOVELLEJA (2019)

”Nyt tanssivat Ailin helisevät rannerenkaat ja Aria nauratti, hän voisi tanssia renkaiden kilinässä, hän nousi, horjahti, ei ottanut tukea ämpärissä juhannusta viettävästä koivusta vaan kiersi sen kaukaa, näki lapsen, tuon räkänokan, kääntyvän kopassaan kyljelleen, meni peräkammariin ja kaatui patjalle.”

Juhannusnovelleja käsittää viisi herkkää mutta hirtehistä kuvausta erään pohjoiseurooppalaisen niemen ihmisistä suviyössä. Ahdistuksiinsa yllättävää huojennusta löytävän Arin lisäksi tutustutaan muiden muassa suutelemista harjoittelevaan Mansiin, uuteen mieheensä ja tämän omaisiin leipääntyvään Paulaan sekä kuolinilmoituksista leikekokoelmia sommitteleviin Armiin ja Raakeliin, joiden elämänikäinen ystävyys joutuu koetteille. Lisäksi yksi minäkertoja saa mittumaariseuraa uimahaluisesta ja tuholaistorjuvasta papista.

Kukaan näistä hahmoista ei solahda noin vain pisimmän vuorokauden huomaan ja hellittäväksi. Olemista pitää hoitaa ja omuuttaan täytyy puntaroida, kun todellisuus vastustaa toimijoiden pyrintöjä ja yhdessäolo muovaa kaikkia ja kaikkea. Onneksi riittää valoa ja lämpöä asioiden tapahtua ja ihmisten uudestisyntyä.

”Ei keittiöpsykologiaa juhannuksena, kiitos.”

Viime vuonna ilmestyneen kirkkaan älykkään Somerikko-romaaninsa jälkeen Anneli Pääkkönen riemastuttaa hauskalla ja rehevällä lyhytproosalla. Myös Juhannusnovelleja perustuu tilannetajulle ja dynamiikanhallinnalle, mutta sen tekstit avautuvat rohkeasti kohti lyhyen sydänkesän roihahdusta, päin monenkeskisiä sekaannuksia. Pääkkönen debytoi 1968 runokokoelmalla Mietintö (Otava). Hän on julkaissut sen jälkeen toistakymmentä teosta lyriikkaa ja suoraa sanaa, joista ntamolla nimekkeet Sairasta (2013), Sielu, siemen, keiju, aasi (2013) ja Somerikko (2018).

"Pääkkönen teki ehkä uransa hauskimman kirjan. [...] ihmisistä tulee ilmi outoja puolia. [...] Suomen suvessa tapahtuu päättömiä ja ajatusta herättäviä asioita. [...] Pääkkönen uskaltaa kirjoittaa kuolemastakin hauskasta vinkkelistä."
Riitta-Leena Lempinen-Vesa, Itä-Savo 2/x/19

"[Teos] jatkaa runokokoelmiakin julkaisseen kirjailijan runsasta proosatuotantoa. [...] [P]isin ja mieleenjäävin on novelli 'Ainako aiot rakastaa'. Se kertoo Armista ja Raakelista, joiden intohimona on kerätä lehdistä kuolinilmoituksia ja ryhmitellä niitä sukunimien mukaan: Kasvit, Eläimet, Vesi, Työkalut, Hoidot… Armi nauttii palvelutalossa palveluyhteiskunnan antimista, Raakel asuu vielä talossa, joka jäi miesvainajalta. He ovat lapsuudenystäviä, ja vanhoina heitä yhdistää, paitsi kuolleitten keräily, rakkaus – mutta millä tavoin, se selviää kun lukee tarinan. Sivustatukea rakkausteemaan antavat runot, joita Armi lausuu Jyrinkosken äänellä ja joiden säkeet saavat tapahtumien edetessä monia merkityksiä. [...] [V]aikka tarina välillä kääntyy traagiseksi tai vähintään surulliseksi ja tuo vanhuuden yksinäisyyden lähes käsinkosketeltavasti esiin, hirtehishuumori tuo tasapainon. Hykerryttävinä kaikuvat naisten keräilyharrastukseen liittyvät lauseet, joissa kuolleet 'valuvat rauhallisesti ulos persialaiselle matolle', roikkuvat verhossa pyykkipoikien piteleminä tai repeilevät ja tulevat teipatuiksi. Kuolinilmoituksia vaihdetaan kuin lapsena kiiltokuvia. [...] Kysytään, mitä se rakkaus lopulta on: vallankäyttöä, yksinäisyyttä, kuristavaa yhdessäoloa? Yksiselitteistä vastausta ei tule, kuten ei suuriin kysymyksiin muissakaan viisaissa teoksissa.
Kissaansa huoneessaan piilottava hoitaja Liisa kuuluu niihin elämää sivusta seuraaviin hiljaisiin, joita Pääkkönen muissakin novelleissaan hienosti kuvaa. [...]  He eivät nouse etuasemiin tarinain rakenteissa, mutta näkevät ja oivaltavat, vaikuttavat sivusta tapahtumiin ja henkilöihin enemmän kuin itse aavistavat. Lukija saa luvan päätellä, että heidän kaltaisissaan on maailman viisaus ja hyvyys.
Toinen toistaan kutkuttavammissa novelleissa näytetään vastakkain juhannukseen kliseisesti liitetty kauneus ja hurma sekä se mitä tapahtuu todella, mitä ihmiset tekevät toisilleen ja mitä kaikkea voi sattua totunnaisuuden kiiltokuoren alla. Silti mittumaari ja kesäyön luonto paljastaa myös oikean kauneutensa, sen joka ei tee itsestään numeroa mutta silti varmasti on. [...] ”Sinikirkasta ilmaa oli hyvä hengittää.” -- Tai, niin kuin 'Piipussa'-novellin Sinikka-leski sanoo Arille, jonka mielensuunnan yllättävä juhannusyö onnistuu muuttamaan: 'Ah auringon yltäkylläisyyttä! Elellään. Elellään normaalisti, vaikkei mitään normaalia ole olemassakaan. On vaan ihminen vailla mittaa ja outo. Outo on ihminen.'
Ihmisten oudosta tavallisuudesta kokoelma kertoo [...]. [...] Vaikkei julkaisupolitiikka enää oikein luota novelleihin, muutamat poikkeukset osoittavat, että laji voi hyvin. Hyvin asettuvat myös juhannusnovellit syksyn pimeyteen."
Liisa Enwald, Elämäntarina-blogi 29/x/19