Leevi Lehto, HANDY McCOYSTYSEN RAKKAUSLAULU (2019)

”[…]
Ja niin, jo heljät ehkeämmin!/
Ja onnes lie: ’Tuu tai tee!’ tai: ’Tullos tai teeös!’/
Ain’ totuus, laukaus, ne sentään ’tais’/
Inhoilla otsill’ telmiä, ja haitar’ sois --/
(Neidit on silleen et: ’Hauis. Ruis. Seis! Working still!’)/
[…]”

Handy McCoystysen rakkauslaulu yllättää runouden historian kuin syväkairaaja malmiesiintymän. Ja monialaista sisällön ja muodon tutkimusta vaativilta kivilieriöiltä sen värssyt paikoin tuntuvatkin. Paitsi että ne puhuvat, ja yllättävät siksi lukijankin. Yhtäältä ne harjoittavat vaihdantaa kirjailijan koko aiemmin tuotannon kanssa ja laajemmin eurooppalaisen julkisen sanan kerrostumien kanssa. Toisaalta ne ovat kaupoissa jotakuinkin kaikkien metodikirjoittamisen virtausten kanssa. Eliotin Prufrockin (1915) lisäksi kartoitetaan esimerkiksi Shakespearen sonettien kerrostunutta potentiaa ja yhtä hyvin nietzscheläisen hermeneutiikan kuin Charles Bernsteinin sanataiteen lupauksia. Kaikki on kuitenkin vääjäämättä erään sudeettinewyorkilaisen avantgardistin tekoa. Seitsemästä itsenäisestä tämän vuosituhannen luomasta koostuva teos päättyy vakavasti ja parantumattomasti sairastuneen tekijän jälkisanoihin:

”Sikäli on varmaan sattuvaa ja paikallaan, että (vasta) tässä valikoimassa onnistun jäännöksettömästi irtautumaan ns. omaäänisyyden poe­tiikasta: kullakin runolla on oma, toisiin tai minuun palautumaton prosodiansa, äänensä ja rytminsä -- onkin ehkä niin ikään sattuvaa ja paikallaan, että oma ääneni on jäänyt toteutumaan runouden sijasta viimevaiheen esseistiikassani (tämä teksti kenties mukaan lukien). Tässä joudun kuitenkin heti esittämään ison varauksen: oman äänen puuttuminen ei tarkoita tekstin ilmaisuvoimaisuuden vähättelemistä.”

Leevi Lehto (1951--2019) ehti saada käteensä tämän kirjan kotonaan Helsingissä juhannusaattona 2019. Hän kuoli seuraavana aamuna sairastettuaan viime vuodet aggressiivista MSA-tautia.

Lehto oli suomalainen runoilija, kääntäjä ja kustantaja. Esikoiskokoelman Muuttunut tuuli (Otava 1967/ntamo 2012) jälkeen häneltä ilmestyi toinen lyriikkanide Rakkauden puheesta (Otava 1969) sekä kokoomateoksessa Toinen runous (ntamo 2007) uuden tulemisensa saaneet Ihan toinen iankaikkisuus (Otava 1991), Kielletyt leikit (Otava 1994), Ääninen (Like 1997) ja Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas 2004). Yhdessä Lake Onega and Other Poemsin ([Salt 2006/] ntamo 2017) ja uuden Handyn kanssa nämä tittelit muodostavat rungon Lehdon runotuotannolle. Siihen kuuluvat yhtä kaikki myös käännöstyöt: John Ashberyn Vuokaavio (Jack-in-the-Box 1994), Jyrki Pellisen läpimurtoteoksen Kuuskajaskarin (1964) samanniminen englanninnos (ntamo 2007), Ulf Karl Olov Nilssonin Synopsis (ntamo 2007; yhdessä Miia Toivion kanssa), Omar Khaijamin Khaijamin lauluja (ntamo 2009; yhdessä Kiamars Baghbanin kanssa), Charles Bernsteinin Runouden puolustus (Kirja kerrallaan/Poesia 2006 / ntamo 2012; yhdessä Markku Innon, Teemu Mannisen, Tuomas Nevanlinnan, Tommi Nuopposen ja Aki Salmelan kanssa), E. E. Cummingsin Valitut runot (Savukeidas 2016; yhdessä Esa Mäkijärven kanssa) ja John Keatsin Syksylle ja muita runoja ja kirjeitä (Poesia 2019), joka palkittiin 2020 Kääntäjäkarhulla. Lehdon goldsmithläisittäin "epäluovan" kirjoittamisen merkkiteos, proosaluoma Päivä (Kirja kerrallaan 2004/ntamo 2012), on myös kiinteä osa hänen kypsän kautensa radikaalia tuotantoaan.

Lehdon käsialaa on ylistetty suomennos James Joycen yhdenpäivänromaanista Ulysses (Gaudeamus 2012). Yksistään tämän jättiläistyön osoittaman kielentajun, perinnetietoisuuden ja silkan tyylillisen virtuositeetin nojalla häntä kelpaa luonnehtia myöhäisten aikojen kansalliskirjailijaksi -- tuolla
puolen kaiken nationalismin ja sovinismin, kaiken nostalgian ja purismin. Lehdon tekoa ovat kymmenet muut proosa- ja tietokirjakäännökset (esimerkiksi Thompson, Althusser, Badinter, Barthes, Galbraith, Lyotard, Danto, Deleuze & Guattari, Beck & Giddens & Lash ja Perelman sekä Golding, Spillane, McEwan ja King…), kokeellinen romaani Janajevin unet (Taifuuni 1992), kantaattilibretto Ja hänen nimensä oli Kuulemiin (Akateeminen Laulu 1993/Jano 6, 2018; säv. Atso Almila), monet toimitteet (kuten Говорит пограничная страна, SLAM 2009! (yhdessä Jouni Tossavaisen kanssa), Suomi suomalaisille Suomi (yhdessä Baghbanin, Tossavaisen ja Ritva Kolehmaisen kanssa) ja suurantologia Suo, kuokka ja diversiteetti (yhdessä Markku Eskelisen kanssa)) sekä esseekokoelmat Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008) ja HS-, TS-, T&S- ja Bibliophilos-suitsutukset kerännyt ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” (ntamo 2017).

’Ekspressiiviseksi konseptualismiksi’ Handyn jälkisanoissa kutsuttava ominaislaatu väritti Lehdon kirjoittamista yhä vahvemmin 90-luvulta alkaen. Hänen hyppysissään käsitteellisyys ei merkinnyt kuivakkuutta vaan paremminkin hervottomuutta, siinä missä metapoeettinen tai teoreettinen pyyde ei liioin johtanut kielen kangistumiseen vaan ennemminkin ilmaisun runsauteen ja riemukkuuteen. Tätä havainnollistivat vahvasti myös hänen lavataiteensa ja julkiset esiintymisensä eri foorumeilla sekä pioneerityönsä ääni- ja digirunon kentillä aina videoteokseen Sanasade huipentuen (nokturno.fi 26/ii/18). Tuli&Savu-päätoimittajuus 2002--2003, Nihil Interit -puheenjohtajuus 2003--2006 ja Helsingin Poetiikkakonferenssin voimanpesyys 2005--2008 tekivät Lehdosta suomalaisen runokentän luovuttamattoman keskeishahmon. Hänen 2004 perustamastaan poEsia-sarjasta (Kirja kerrallaan / Nihili Interit) sukeutui 2010 aloittanut Poesia-kustantamo.

Lehto perusti ntamon 2007 ja toimi sen kustantajana 10 vuotta. ntamo suree, kaipaa ja juhlii suurenmoista Leeviä.

”Kolme liittolaishallitsijaa
oleskelivat Pariisissa

Kolme liittolaishallitsijaa oleskelivat Pariisissa./
Mies karkasi, mutta saatiin kiinni. Aviopuolisoiden/
Taitonen tyttären tytär, neiti Blumbergin/
kanssa sattui välikohtaus. Sen jälkeen seurasi/
korkeakoulun vararehtori, tohtori N.N.:n/
juhlaesitelmä ’Epäsuomalaisia adjektiiviattribuutteja’/
(joita esiintyy myös yleisnimistä johdettuja)./
Myöhemmin runoilija katui solvaustaan. Kokous/
otti käsiteltäväkseen johtokunnan ehdotuksen koskeva/
huomioita hänen mielialastaan, kun hän saa/
käyttää epäsuoraa esitystapaa ja siis sanoa/
elostelijasta, joka oli peltotöissä kovertunut./
Aseista, joita tämä oli viemässä Lipariaan. Nenästä puhumattakaan, joka innoitti/
asukkaan heti paikalla kivittämään tyrannit kuoliaiksi/"

"[...] Lehto, tai Lehdon runominä, tai joku runominän kuulopiirissä vaikuttava tai oleskeleva olento, tai näiden kaikkien kuoro ylistää pontevan innostuneesti, mutta samalla ehdottoman vakavasti jotakin, joka on olemassa sumeilemattoman päättäväisesti ja hervottomasti hetkahdellen. Huumori syntyy, kun vastakkain asettuu ja toisiinsa sekoittuu kaksi mahtavaa voimaa: olemisen itsensä uljuus ja runon henkilökunnan hilpeys.[...]
Lehto kirjoittaa jälkisanoissaan, että kokoelman runoilla on liittymäpintansa käsitteelliseksi kirjoittamiseksi kutsuttuun virtaukseen. [...] [E]simerkiksi pitkässä väitelauserunossa 'Amerikkalaisen Bordenin tapaus' [...] päähenkilönä ei totisesti esiinny amerikkalainen Borden, vaan pronomini 'se'. Alussa oli siis kirjoittajan itselleen asettama sääntö: koosta runosi muiden julkaisemista väitelauseista, joissa 'se' on tekijänä. Tarkoituksena, ja jossakin mielessä myös tuloksena on, että runoa ei hallitse kirjoittaja, vaan 'se'. Mikähän se 'se' on? [...]
Hyvä runo poikkeaa dogmaattisemmista puhutteluista siinä, että se tietää ja tekee tiettäväksi, että yritys tehdä omat ajatuksensa yhteisiksi ei aina onnistu. Epäonnistuminen on usein tavoittelemisen arvoista, koska silloin voi syntyä jotakin tarkoittamatonta, joka on ihan toista maata kuin se, mitä haluttiin alun perin omalla äänellä saada aikaan.
Lehto kutsuu versiotaan käsitteellisyydestä 'ekspressiiviseksi konseptualismiksi'. Konseptista aloittaminen ei merkitse sitä, että tekijästä ei puristuisi ulos ilmaisunvoimaa. [...]"
Pertti Julkunen, Demokraatti 1/vii/19

"Kustantaja, suomentaja, esseisti. Esiintyjä, hämmentäjä, edelläkävijä. Mahdollistaja. Viimeisinä vuosinaan viisaita puhunut MSA-potilas.
Juhannuksena kuollut Leevi Lehto (s. 1951) tunnettiin niin monista asioista, että hänen runoilijan­kutsumuk­sensa ­saattoi monilta ­unohtua. Kuitenkin Lehto
tuli julkisuuteen jo melkein lapsena 1967 runokokoelmallaan Muuttunut tuuli, ja jos hänen mittavasta elämäntyöstään jokin punainen lanka löytyy, on se runosta punottu.
[...]
Lehto oli kansainvälisten ­virtausten tasalla ennen kuin muualla Suomessa oli edes havahduttu niiden olemassaoloon. Käsitteellisten runojen kokoelma tuntuu silti retrospektiiviltä, näin kymmenen vuotta Lehdon kätilöimän 'kokeellisen' runouden huippuvuosien jälkeen. Sitä Handy McCoystysen rakkauslaulu onkin, vaikka sitä kuinka uutuutena markkinoidaan. [...] Kokonaisuudesta aistii, että runojen kirjoittaminen ei viimeisinä vuosina ollut Lehdon pääasiallinen kiinnostuksen kohde. Sormiharjoitukset tuottavat parhaimmillaan hillitöntä jälkeä ja avaavat kulkemattomia polkuja esimerkiksi tiukkaan sonettimuotoon, mutta eivät yllä Lehdon hienoimpien runokirjojen Kielletyt leikit (1994) ja Ääninen (1997) tasolle.
Ehkä Lehto onkin parhaimmillaan pioneerina. 1990-luvulla yksinäiseltä vaikuttanut tekijä oli uuden vuosituhannen verkostoituneessa maailmassa
yhtäkkiä tapahtumien keskipisteessä lanseeraamansa googlerunogeneraattorin ja kansainvälisten verkostojensa kanssa. Handy Mc­Coystysen rakkauslaulu on
tuon ajan optimistisen runoliikehdinnän monumentti, ei niinkään tuore avaus. Ainakaan meille, joiden on vaikea uskoa eksponentiaalisesti
kasvavan väärin­ymmärryksen ratkaisevan tämän maailman ongelmat.
[...]
Mutta kuka on Handy McCoystynen? Kaikesta päätellen samanlainen epäolento ja alter ego kuin esikuvansa T. S. Eliotin J. Alfred Prufcock, jonka englanninkielisen rakkauslaulun äänneasuun Lehto on 'suomennoksensa' sovittanut. Eiran kaduilta tuttua huivipäistä kitaristia on vain vähän lainattu runohahmoon, joka ei suostu jäämään mihinkään muotoon.
Lehtokaan ei suostunut, ja oli siinä uskollinen esikuvalleen John Keatsille (1795--1821), jonka ajatus runoilijan tyhjästä identiteetistä oli hänelle tärkeä. [...]"
Vesa Rantama, Helsingin Sanomat 14/vii/19

"[...] Runo tonkii ja rotisee, yltää ja ahmii. Tekstin vuolaus ja sanasto tarjoavat kielen hurjaa virtaa, yhtä aikaa sivistyneen kirjallista ja roisia. Lehto tunnettiin runouden monimuotoisuuden edistäjänä, ja myös hänen viimeiset runonsa ilakoivat kirjallisen kaikkeuden diversiteetillä."
Virpi Alanen, Suomen Kuvalehti 29/19

"[...] osoittaa, että runoilijan ajattelun terävyys ja kielen leikkisyys olivat tallella. [...] Lehdon käsiterunou[den] [....] menetelmä johtaa tekstipinnan hervottomuuteen."
Timo Montonen, Hermolla 3/19

"Lehdon [...] elämäntyö jatkuu lukijoissa sekä kaikissa niissä, jotka saivat hänen hullunrohkeistakin pelinavauksistaan oivalluksia ja intoa. [...]
Lehdon poetiik[assa], johon ovat vaikuttaneet muun muassa historiallinen avantgarde, Yhdysvalloissa 1970-luvulla alkanut L=A=N=G=U=A=G=E-lyriikka sekä käsitetaide, [...] [l]uonnollista kieltä ei ole, vaan alkutekstikin on aina käännös ja runous olemukseltaan käännöslainaa. [...] Lehto ottaa säkeitä ja muita lauseita ennen julkaistuista teksteistä. Niinpä hänen runoissaan vilahtelevat uutislööpit, kalevalaisuudet ja raamatullisuudet. [...] Häntä inspiroi 'ultramodernin ja perinteisyyden kaksoiskansalaisuus'.
Kokoelman kahdeksaa osastoa voinee pitää myös pitkinä runoina tai runoelmina lukuun ottamatta ehkä 'Päivän zbras paahtoleipä' -sikermän nelisäkeitä, jotka ovat syntyneet syöttämällä Googlen käännösohjelmaan albaniankielisiä Omar Khaijam -käännöksiä ensin englanninnoksia, sitten niiden suomennoksia varten. [...]
Muutamat kokoelman osastoista edustavat menetelmällistä eli proseduraalista runoutta, jonka kokeilijaksi Lehto niin ikään tunnustautuu. ...] 'Amerikkalaisen Bordenin tapauksessa' menetelmänä on käyttää väitelauseita, joissa on 3. persoonan demonstratiivipronomini ja jotka ovat jo esiintyneet jossain muualla. Näin jännittävästi alkaa tämä 10-sivuinen kappalejaoton tekstivirta:
'Siitä on monta tarinaa, useimmat niistä siitä, että sitä ei ole. Sitä ei ole. Se on kova juttu -- paljon kovempi kuin pystytte kuvittelemaan. Se on jossain. Se on tuhannen taalan kysymys.' Runoelmassa riehakoi milloin vanha fraseologia, milloin filosofinen tai uutiskieli. [...]
Kiintoisaa kokeilua [...] on teoksen ulkoasussa, joka sinikantisena muistuttaa lapsuuden koulusta tuttua lasku- ja kirjoitusvihkoa ja jonka valkoiseen etikettiin teoksen nimi on kirjoitettu käsialalla. Vanhaa ja uutta siis, vieläpä sinistäkin -- ja lainattua käännösten runousopin mukaisesti paljon."
Liisa Enwald, Elämäntarina 2/19

"Lehdon viimeinen runoteos on language-runouden ajatuksista aivan yhtä kekseliäästi ammentava teos kuin hänen parhaimmistoonsa kuuluva Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas 2004). Kieli on materiaa."
Mikko Lamberg, Toimitus suosittelee. Lumooja 4/19