Lucina Hagman, KASVATUS RAKKAUTEEN (1900/2019)

”Jos sydämmissänne palaa oikea puhdas ihmisyyden tuli, ei mikään voi työtänne ehkäistä.”

Eritoten naisia toimimaan usuttava Kasvatus rakkauteen (1900) valaa uskoa humanistiseen rauhantyöhön. Henkiikö se milleniaarista idealismia vai puritaanista radikalismia? Ainakin se uhkuu pasifistista antisovinismia ja patistaa miesmahdin suistavaan "kasvatuskäänteeseen".

”Naiset tunnustavat itsensä vastuunalaisiksi siitä, mimmoisia kansalaiset ovat”, kirjassa myönnetään. Yhtä kaikki ”tuo tunnustus on liian yleinen” eikä ”pakota itsenäiseen toimintaan”. Tarvitaan yhtaikaa ”syvällisempää” ja ”rohkeampaa” näkemystä, joka vapauttaa ”kaavan-” ja ”tavanmukaisuudesta” ja vie kokemuksen ja luovuuden, sivistyksen ja kulttuurin perimmäisiin, moraalisiin kerrostumiin. Kautta linjan teos alleviivaa koti- ja koulupiirin sekä laajemman yhteiskuntaelämän dynaamista suhdetta sekä kansalaisiksi varttumisen merkitystä tässä vuorovaikutuksessa.

Kuten historioitsija Anne Ollila on muistuttanut, Lucina Hagman oppi jo nuorena varomaan ja vastustamaan ”naisellisen avuttomuuden” mielikuvaa. Hänen koko toimintansa ja ajattelunsa tähtäsivät itsellisyyden ja täysivaltaisuuden vahvistamiseen eritoten sukupuolensa vuoksi sorrettujen parissa. Kasvatus rakkauteen on ”yksipuolisen maailmankehityksen” kritiikkiä ”valtiollisen elämän kehityksestä syrjäytettyjen” näkökulmasta ja puolesta. Vallitseva ajattelu on vaihdettava parempaan, koska valheellisesti itseään onnittelevasta miesideologiasta paljastuu väkivaltaa ja rasismia, ahneutta ja kostonhimoa.

Lucina Hagman (1853--1946) syntyi Kälviällä nuorimpana paikallisen nimismiehen kuudesta lapsesta. Käytyään Vaasassa ruotsinkielisen tyttökoulun hän jatkoi Jyväskylän seminaariin, josta hän valmistui kansakoulunopettajaksi 1875. Hagman toimi ensin Hämeenlinnan valmistavan koulun johtajana ja ruotsalaisen tyttökoulun matematiikan opettajana, kunnes hän osallistui Helsingin suomalaisen yhteiskoulun (1886–) perustamiseen. Sen ensimmäisenä rehtorina hän ehti myös pitää pääkaupungissa omaa valmistavaa kouluaan. Pitkäaikaisin tehtävä oli johtaa keskeisintä luomustaan eli Helsingin Uutta yhteiskoulua (1899–) aina vuoteen 1938.

Hagmanista tuli myös vaikutusvaltainen julkinen hahmo. Hän osallistui ensin Suomen Naisyhdistyksen (1884--) ja sitten puheenjohtajana (1892--1908 & 1913--1920) Naisasialiitto Unionin (1892–) toimintaan. Hagman oli myös mukana luomassa Martta-järjestöä (1899–) ja luotsaamassa sekä Raittiuden Ystäviä että Suomen Rauhanliittoa.

Nuorsuomalaisen puolueen poliitikkona hän pääsi eduskuntaan ensimmäisten naisten joukossa 1907–1908 ja uudelleen 1917. Hagman pyrki kansanedustajana esimerkiksi turvaamaan ’katurauhan’ ajamalla naisten ahdistelun kriminalisointia. Nuorsuomalainen valistusjärjestö Suomalainen Naisliitto sai hänestä puheenjohtajan 1910- ja 1920-luvuilla. Näiden ja muiden lukuisten julkisten tehtävien lisäksi Hagman myös kirjoitti 1880-luvulta alkaen ahkerasti sanoma- ja aikakauslehtiin ja piti puheita monenlaisissa tilaisuuksissa niin suomeksi kuin ruotsiksikin. Hänen kenties tärkein kirjanmittainen teoksensa on sanataiteilijaystävästä laadittu kaksiosainen Minna Canthin elämäkerta (1906 & 1911).

Pedagogina Hagmanin tärkeimpiä painotuksia olivat eri sukupuolten yhteiskasvatus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Vielä vahvasti raittiusasian ja -retoriikan värjäämä keskivaiheen teos Kasvatus rakkauteen yhdistää nämä korostukset ihmisyyden aatteeseen, joka kosmopoliittisuuttaan tai vähintäänkin universaalisuuttaan ylittää isänmaallisuusnäkökohdat. Kirjasta ilmestyi alun perin myös ruotsinkielinen toisinto Uppfostran till kärlek (Söderströms 1900). ntamo-faksimile tuo Hagmanin omaleimaisen ja väkevän äänen takaisin keskusteluun yhteiskunnallistumisesta ja yhdessä kehittymisestä.

"Vaikkei käsitettä toksisesta maskuliinisuudesta vielä tunnettu 1800-luvun lopulla, kuvaa Hagman [...] sitä, millaista tuhoa poikien suosiminen kasvatuksessa tekee. Juuri toksiseen maskuliinisuuteen kuuluvien piirteiden, kuten itsekkyyden ja väkivallan, suosiminen tekee Hagmanin mukaan suomalaisista heikon kansan. [...] [A]ikansa bossladyn [...] [t]askuun mahtuva[a teosta] [...] [o]nkin mielenkiintoista [...] lukea nyt, 120 vuotta myöhemmin, ja peilata Hagmanin ajatuksia nykypäivään. [...] Kirja on kirjoitettu kuin hurm[io]ssa ilman väliotsikoita tai erillisiä lukuja. Lukiessani kuvittelin tekstin ennemminkin joukkoja innostavaksi puheeksi tai pamfletiksi. Aikalaiset ovatkin kertoneet Hagmanin olleen innostava ja tulen palon sydämiin sytyttävä puhuja. Karisma huokuu tekstistä lukijalle.
Hagmanin teos on edelleen ajankohtainen, sillä viime vuosina on puhuttu sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, jossa huomioidaan sukupuoleen liitetyt käsitykset ja stereotypiat. Tämän pitäisi näkyä muun muassa päiväkodeissa, joiden varhaiskasvatussuunnitelmaan on kirjattu vuonna 2016 sukupuolisensitiivisyys. [...]
Tarttumalla tähän teokseen pääsee tutustumaan toisen aallon suomalaisen feminismin ajatuksiin ja ajankuvaan."
Mari Säisä, Lumooja 4/19