Liisa Enwald, VARJONKANTAJA (2019)

”Ensimmäisenä päivänäni Helsingissä näin hänet ensi kerran. Hän tuli Neitsytpolulta, kulman takaa, kun olin käynyt yliopistolla ilmoittautu­massa Estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opintoihin ja kuljin Tehtaankatua kohti tilapäisasuntoa. Hän oli musta, päästä varpaisiin ja vielä varpaiden taakse: tiuhaan tykyttäviä askeleita säesti tyköistuvan takin laahus asfalttia viistäen. Oudointa oli, että pään, tai oikeastaan päähineen paikalla kulki musta puoliksi avattu sateenvarjo, jonka alta vilkkui pala vahamaista poskea.…”

Esimerkiksi kirjoittajien ohjaajana ja Elämäntarina-lehden päätoimittajana tunnettu Liisa Enwald jatkaa tällä kirjallaan kiitettyjen esseeteostensa sarjaa. Aiemmat ntamo-nimekkeet, Kammioiloa (2013), Kesken (2015) ja Kadonnut talo ja muita paikkoja (2018), ovat nostaneet hänet maan luetuimpien ja arvostetuimpien esseistien joukkoon. Näistä Kadonnut talo voitti Kainuun kirjallisuuspalkinnon.

Enwaldilla on Mirkka Rekolan sanataiteesta väitelleenä kirjallisuustutkijana ja Kääntäjäkarhulla 2017 palkittuna suomentajana erityisen monivivahteinen suhde kieleen ja sen mahdollisuuksiin. Hän tuntee laajasti eurooppalaisen runouden ja proosan traditioita ja seuraa kriittisesti oman aikansa kirjallisia ja kulttuurisia virtauksia.

Varjonkantaja on enwaldilaiseen tapaan yhdistelmä omaelämäkerrallisia aiheita ja yhteiskunnallisesti merkittäviä teemoja. Nyt hän kirjoittaa etenkin ihmisen lähestymisestä sanoitse ja sanoitta, samalla kun tarkastelun kohteet vaihtelevat aforismin ja esseen lajityyppierikoisuuksista aina tuutu- ja lemmenlaulujen kiehtovan sekoittumisen tapauksiin. Enwald käsittelee myös yksinäisyyttä ja estyneisyyttä, ajankulumisen kokemusta ja kuvauksia sekä modernismin rajamailla toimineita lyyrikkoja Helvi Juvosesta Lassi Nummeen ja Mirkka Rekolasta Leevi Lehtoon.

ntamo on kustantanut Enwaldilta myös yhdessä Esko Karppasen kanssa kirjoitetut teokset On ruusu putkahtunna. Kirjoituksia joululauluista (2014) ja Sana- ja sävelrosollia ja muita esseitä joulun perinteistä ja myyteistä (2015) sekä Rilke-käännökset Kirjeitä nuorelle runoilijalle (1938/1993/2012), Hiljainen taiteen sisin. Kirjeitä vuosilta 1900–1926 (1997/2012), Marian elämä (1913/1998/2012), Sonetit Orfeukselle (1923/2003/2007/2012) ja Uusia runoja (2016).

Enwaldille on myönnetty myös Eino Leinon palkinto 2017 ja Elämänmalja-palkinto 2019 työstään sanataiteen ja elämäntarinallisuuden edistäjänä.

”Mutta aamu oli kaunis, ja vesi säteili. Päätin kiertää rantatietä pitkin Helsinginniemen. Ihmisiä tuli ja meni, he viistivät minua tummi­na varjoina. Ja äkkiä näin tutun korkean hahmon, kuin hiljaa liikkuvan pilarin. Hän kulki vakaasti ja väliin pysähteli, lippalakin alta silmä suuntautui merelle.
-- Katso, hän sanoi kun tuli kohdalle, -- sieltä ne nyt vilkuttavat. Ne hukkuneet.”


"Esseet käynnistyvät elämyksellisesti hyvin läheltä lukijaa [...]. [...] Konkreettisista elämänilmiöistä ja havainnoista Enwald siirtyy siihen, miten kirjailijat ovat käsitelleet näitä aiheita[.] [...] Varjonkantaja yhdistelee maukkaasti ja hauskastikin omaelämäkerrallisuutta ja kirjallisuudentutkimusta."
Helena Soinio, Länsi-Uusimaa 11/ii/20 & Aamuposti 22/ii/20

"Kirjallinen helminauha."
Karkkilan Tienoo 11/ii/20

"Enwaldia voi syystäkin kutsua kirjallisuuden grande dameksi. Kokoelman nimiesseessä kerrotaan, mistä nimi Varjonkantaja on peräisin. Kaikki 60--70-luvulla Helsingissä asuneet muistavat mustiin pukeutuneen naisen, joka kulki kaupungin kaduilla piilottaen kasvonsa mustaan puoliksi avattuun sateenvarjoon. Legendan mukaan nainen kuvitteli varjon suojaavan häntä radioaktiivisuudelta. Enwald huomaa, miten monimielinen varjo-sana on: suoja ja pimento, kätkijä ja varjelija, viilentäjä ja häivyttäjä, elämän ja kuoleman kuva. Varjosta tulee hänen esseekokoelmansa teema.
Varjonaista ei voi katsoa silmiin, ja tästä kirjoittaja laajentaa esseensä koskemaan toiseutta, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Helsinki on Enwaldin opiskelukaupunki, ja esseissä onkin paljon nuoruusmuistoja opiskeluajoilta. Omaelämäkerralliset muistot ja pohdinnat samoin kuin laaja kirjallisuuden tuntemus ja oivallinen tyyli tekevät esseistä eläviä. Pölyisestä paperinmausta ei ole tietoakaan.
Enwald kirjoittaa esseissään mm. eksymisestä ja harharetkistä, Mirkka Rekolasta ja Leevi Lehdosta, aforismeista, päiväkirjoista, paperin ja
persoonallisen käsialan kauneudesta, unohdetuista kirjailijoista, Lassi Nummen ja Helvi Juvosen tuotannosta, kehtolauluista. [...] Enwald pitää
esseekirjoittamisen esikuvanaan buddhalaismunkki Kenkon Joutilaita mietteitä, joissa kirjoitellaan muistiin mielessä ajelehtivia satunnaisia mietteitä, vailla selvää päämäärää, sivusta tarkkaillen."
Lumousta etsimässä -blogi 1/iii/20

"Enwaldilla riittää näköalaa kirjallisille kentille. [...] Teoksen kantavaksi ajatukseksi kiteytyy, että kirjoittamista ja lukemista opitaan kirjoista. [...] Enwald kuuluu heihin, jotka elävät nykyhetkessä ja ohjaavat uutterasti klassisen sivistyksen pariin. Hän kannustaa lukemaan kirjoja, jotka eivät ole muodikkaita tai kuuluisia mutta -- tai juuri siksi -- mainioita."
Hannu Niklander, Yliopisto 3/20

"Kiintoisimmillaan Enwald on esseen olemusta pohtiessaan. Havaintolöytöjä ovat liukumat lajista ja muodosta toiseen (päiväkirja, mietelmä) ja niiden vertaamiset harhaan kulkemiseen, eksymiseen. Lajien rajojen häilyvyydestä ja kirjallisen eksymisen tarkoituksellisuudesta Enwald ottaa ihastuttavaksi esimerkiksi Jukka Viikilän Finlandia-voittoisan teoksen Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016)."
Esko Karppanen, Kaltio 2/20

"Maukasta luettavaa [...]. Syvällistä asiantuntemusta, kriittistä otetta hiljaisella huumorilla maustettuna."
Ritva Hellsten, Kymen Sanomat 8/v/20

”[E]nsimmäisessä esseessä […] [k]irjemuoto mahdollistaa sen, että toisen ajatteluun pystyy tutustumaan syvällisesti. […] [A]ihepiirit liikkuvat enimmäkseen kirjallisuuden, kulttuurin ja omaelämäkerrallisuuden alueilla. Perehtyneet runoanalyysit vaihtuvat elämänkokemusten muisteluihin ja nyky-yhteiskunnan ja kulttuurin kriittiseen pohdintaan. Enwald käyttää paljon esseelajityypin tarjoamaa mahdollisuutta vaelteluun, päämäärättömyyteen ja aiheesta eksymiseen. […] Arvosten Enwaldin esseistiikassa sitä, että hän ei samasta omaelämäkerrallisuutta ja tunnustuksellisuutta toisiinsa. Hän ei ryvetä lukijaansa maneerimaisissa synnintunnoissa tai yritä provosoida helppoja tunnereaktioita. Kun Enwald kirjoittaa esseissään elämäntapahtumistaan, ne ovat mukana tuomassa inhimillistä mikrotason näkökulmaa esseen teemaan. […] [P]ystyn jakamaan huolen siitä, millaisten arvojen pohjalta kirjallisuutta ja ylipäätään kulttuuria hahmotetaan tässä ajassa. […] [E]sseistä […] välittyy rakkaus syventymiseen, runouden monimerkityksisyyteen sekä herkistymiseen maailman vihjaamille merkityksille ja huoli näiden asioiden ajautumisesta ahtaalle. […] Kuten parhaassa esseistiikassa, myöskään Enwaldin esseissä ymmärrys ei ole koskaan lopullista, vaikka ajattelu on terävää. Esseistiikan päämäärättömyys antaa tilaa oivaltamisen ilolle."
Juhana Henrikki Harju, Nuori Voima 6/20