Karri Kokko, KEHRE (2020)

”[…] Taivas, planeetat, tähdet. Kuka uskoisi häntä taideasioissa./ Näytän sinulle tähtiä, älä ylläty jos järkytän sinua. Järkytä minut./ […]”

Kehre tulee odottamattomalla askelella, vauhdilla ja kehyksellä. Karri Kokko on viimeksi luonut ns. ’aseemista runoutta’ sisältävät teokset Kaksin käsin Humahdus-kustantamolle (2020) ja Käsialoja Poesialle (2020, ilmestyy) sekä Wild Thing omalle Lyhyttavara-merkilleen (2018), joka on kanavoinut häneltä myös nimekkeet KTO KOVO (2019) ja Salattu suru (2019). Lisäksi hän on Sami Liuhto parinaan viimeistellyt Emme soisi sen päättyvän -kirjan Lyhyttavaran ja Käsite-kustantamon yhteishankkeena (2020). Nyt voikin puhua ”paluusta” ntamolle, jolle hän on viimeksi tehnyt kirjan Sanat vain riippuvat ilmassa irrallaan (2018) ja osallistunut antologiaan Suo, kuokka ja diversiteetti (2018).

Aiemmin ntamo on tuonut päivänvaloon Kokon työt Avokyyhky, lattiaheroiini (2007), Così fan tutte (2008), Mitä ehkä (2008), MMVII (2008), Sillat voitetaan kulkemalla (2009), Töllötin (2010), Das Leben der Anderen (2010), Takaperin (2014), Retweeted (2016) ja Sanat vain roikkuvat ilmassa irrallaan (2018) sekä faksimileina yhtä lailla Vapaat kädet (2007/2012) ja Toisaalta (2010/2012) kuin myös nykykirjallisuuden vastaklassikon Varjofinlandia (2005/2012) ja esikoisniteen Uno Boy (1982/2012).

Kehren säe ja poljento eivät vertaudu noin vain Kokon aiempaan tuotantoon. Tuttua on liikkuminen vanhojen tekstien – nyt esimerkiksi tai erityisesti Sanan – päällä, vähemmän tuttua operoiminen johtoajatuksen sijasta runsauden itsensä vetämänä. Saadaan virtaavinta ja lemmekkäintä Kokkoa ikinä.

Saksaksi Kehre on käänne, hyppäys, mutka ja vuoro. Suomeksi se on kehruutuote, käypä sitten rukinpyörä, jenny, voimansiirtoakselisto tai Karri.

”[…] On kevään päivä, ihmisiä kadun leveydeltä, sydän kepeä kuin lasi kirkkainta vettä. Ollapa kynä/ ja paperia. Kenenkä te sanotte minun olevan. Kukaan ei tiedä matkani/ tarkoitusta. […]”


"Kokko on ollut runoilijana aktiivinen yli neljäkymmentä vuotta. Hänen tuotantonsa on monipuolista ja ilmaisultaan ja keinoiltaan kirjavaa. vähempää ei voisikaan odottaa runoilijalta, joka oli mukana tuomassa konseptuaalista runoutta Suomeen Varjofinlandiallaan (2005). [...] Tuotantoon kuuluu myös lyyrisempi puoli, josta on viitteitä jo esikoisrunokokoelmassa Uno Boyssa (1982). Tätä runon keinoja ja muotoja koettelevaa mutta ytimeltään varsin lyyristä runoutta edustavat muun muassa Vapaat kädet (2007), Toisaalta (2010) ja Takaperin (2014). Kehre, Kaiken nähnyt merkki ([Lyhyttavara] 2022) ja Sana sanasta ([Lyhyttavara] 2022) asettuvat osaksi tätä jatkumoa.
Kehre koostuu pitkälti proosarunoista ja parisäkeistä. Se on teoskolmikosta sanamääräisesti runsain ja tuo romanttisen runominän lähimmäs lukijaa. Myös fyysinen kirja on keskimääräistä leveämpi kuin antaakseen tekstimassoille tarpeeksi tilaa. [...]
Kokon esikoisteoksen tavoin [nämä kirjat] yhdistelevät kielitietoista runoutta perinteiseen lyyriseen muotoon. Vaikutteita on ammennettu mittavasta perinteestä aina language-koulukunnasta alkaen. Kehren proosarunot ovat muodoltaan new sentenceä eli uusvirkettä, joka on amerikkalaisen Ron Sillimanin kehittelemä ja sittemmin laajempaan käyttöön levinnyt runokeino. (Ks. Juha-Pekkka Kilpiö. Proosarunon tuolla puolen. Uusvirke suomalaisessa runoudessa. Teoksessa Suo, kuokka ja diversiteetti. [Osa] Alfa. Toim. Markku Eskelinen & Leevi Lehto. ntamo, Helsinki 2018, 87--118.) Tuttuun proosamuotoon asetellut virkkeet ovat hierarkkisen sijaan rinnakkaisia, mikä saa pohtimaan virkkeiden yhteyksiä ja erilaisia tulkintoja. Kokon proosarunot hylkäävät tutun tasapalstan, kun teksti on tasattu vasemmalle.
[Samoja teemoja osin samoin keinoin ja muodoin mutta myös eri tavoin toisiaan täydentäen käsittelevien, yhteisiä aiheita ja motiiveja sisältävien ja runominältään kuvitellusti samana pysyvien, eräänlaisen trilogian muodostavien kirjojen muodostaman] teossikermän lyyrinen sävy avaa proosarunoon vielä uuden ulottuvuuden: keinoiltaan säkeenylitykseen vertautuvan rivinylityksen. Rivinylitys rakentaa jännitysmomenttia, joka ratkeaa uudelle riville siirryttäessä. [...]
[T]eokset taipuvat myös aiheiltaan kohti lyyristä perinnettä. Sävy on suorastaan romanttinen, kun puhuja matkaa ympäri Eurooppaa -- ajatuksissaan tai konkreettisesti --, kirjoittaa ja pohtii maailmaa, puhuttelee välillä nimeämätöntä sinää. Kehressä on havaittavissa sellaista 'nostalgista lyyristä väritystä' kuin Lyn Hejinianin My Lifessa. Kehressä ei ole samanlaista elämäkerrallista rakennetta eikä ajallista skaalaa, vaan nostalginen tunnelma syntyy runominän tavasta havainnoida maailmaa. Teosta voi lukea sirpaleisena ja hajamielisenä matkakirjoituksena, jossa runominä näyttäytyy uteliaana mutta mietteiltään tyytyväisenä[.]
Kirjoittaminen toistuu aiheena läpi teosten, ja kirjoitusvälineille, kynälle ja paperille, annetaan paljon arvoa. [...] Kirjaimet ja muodot kantavat itsessään merkityksiä, jotka eivät palaudu semanttiseen sisältöön. [...]
Runokieli muuttuu aika ajoin sekavammaksi. Järjestelmää ja kielen sääntöjä koetellaan niin, että jäljelle jää kasa irrallisia sanoja tai vielä pienempiä kielen yksiköitä. Kehressä on jopa sarja nonsensea muistuttavia runoja, jotka kutsuvat tarkastelemaan sanoja, tavuja ja kirjaimia ilman konventionaalista ja tuttua semanttista sisältöä. Sarjan edetessä runoihin ilmestyy tunnistettavia sanoja, kuten 'kevään' ja 'leikkinä', mutta koteksti eli sanoja ympäröivä kielellinen ympäristö jää käsittämättömäksi. Se tuntuu yllättävän vapauttavalta.
Alluusiot ja kirjalliset kerrostumat ovat elimellinen osa jokaista [kolmea] teosta. Viittauskohteet yltävät Raamatusta aina Leevi Lehdon Keats-suomennokseen ja edelleen Deleuzen filosofiaan. Kokon teoksissa viittaukset ja kerrostumat tuntuvat palkitsevilta siten, ettei niiden tunnistaminen ole välttämätöntä. Ne tekevät tekstistä kuitenkin rikkaamman ja lukukokemuksesta jännittävämmän. Tulkintojen mahdollisuudet ja rakkaus kielelliseen perinteeseen tuntuvat korostuvan[.] [...]
Kielitietoinen mutta lyyriseksi taipuva runous ottaa lainaamansa omakseen, käyttää sitä sanoakseen jotain omaa. Teoskolmikon kohdalla tuo jokin tuntuu olevan rakkaudentunnustus kielelle ja sen mahdollisuuksille, oodi kirjoitukselle ja runoudelle[.]
Ehkä juuri tämä kirjoittamiseen ja lukemiseen yhdistyvä ilo saa teokset tuntumaan jo ensimmäisellä lukukerralla tutuilta ja samaistuttavilta. Rakkaus kieleen ja kirjoitukseen on vahvasti läsnä jokaisessa teoksessa omalla tavallaan, ei ainoastaan yksittäisissä runoissa vaan jokaisessa graafisessa merkissä. Erilaisten runokeinojen, muotojen ja kirjoittamisen tapojen myötä teosten lukeminen peräkkäin, vuorotellen ja limittäin on ilahduttavaa ja harvinaisen antoisaa."
Anni Mäkelä, Tuli & Savu 1/23