Markku Eskelinen & Jaakko Yli-Juonikas, TALVIMATKOJA (2020)

”[H]akuteokset eivät tunteneet Hugo Vernieria."

Löytyy ranskalainen kirja nimeltä Talvimatka. Tekijä on tuntematon, teos unohdettu. Sitten osoittautuu, että Talvimatka ”plagioi edeltävästi” esimerkiksi Rimbaud’n ja Mallarmén juhlittuja töitä. Nämä olivatkin vain varastaneet aarteensa Talvimatkan luoneelta Hugo Vernierilta, samoin Huysmans, Banville, Lautréamont ja kymmenet muut. Hän oli sittenkin ollut tunnettu, työnsä kuumeisesti luettu. Yhtä kaikki totuus Vernierin ”pyhästä tekstistä” ja tekijyydestä lipsuu tavoittelijoidensa otteesta. Mitä täällä tapahtuu tai missä?

Talvimatkoja näyttää selvemmältä tapaukselta. Sen tekijät ovat Markku Eskelinen ja Jaakko Yli-Juonikas. Vaan minkä sen? Jos käsillä on, johdantosanojen mukaisesti, ”parviälyinen muodonmuuttaja, joka on yhtä lailla ergodinen ja lineaarinen, proseduraalinen ja kombinatorinen, parodia ja pastišši, yhdessä ja erikseen kirjoitettu, plagiaatti ja uutuus”, valkeneeko kaikki ja ratkeaako arvoitus?

Joku ottaa tuekseen Georges Perecin (1936--1982) Le voyage d’hiverin (1979). Joku jotain muuta kättä pidempää. Ei välttämättä pidä. Mutta saattaa kyllä tarvita kaksi noppaa ja kolikon.

Talvimatkoja luontuu moneksi yksilö- ja yhteiskäyttäjiensä käsissä. Se sisältää romaanin, vähintään yhden ergodisen romaanin, lähes loputtomasti novelleja ja laskemattoman määrän pienoisromaaneja. Kuitenkin se on kirja. Talvimatkoja viettelee lukemaan ja opastaa kokeilemaan.

Markku Eskelinen toimitti ntamolle yhdessä Leevi Lehdon kanssa tupla-antologian Suo, kuokka ja diversiteetti (2018). Eskelisen massiivinen Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa (Siltala 2016) oli ilmestymisvuotensa keskustelluimpia teoksia. Tämä esimerkiksi professori H. K. Riikosen monin tavoin merkittäväksi arvioima työ nosti muun ohessa päivänvaloon paljon unohdettua kirjallisuutta, josta osa koki uuden tulemisensa ntamo-näköispainoksina. Kybertekstuaalisuudesta ja ludologiasta 2009 väitelleeltä Eskeliseltä on saatu 80-luvun lopulta alkaen useita kauno- ja tietokirjoja. Hänen tuoreimpia teoksiaan ovat Maria Matinmikon kanssa kirjoitettu ja Marko Niemen ohjelmoima Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää (Post-Oulipo & MKS 2018) sekä Poesia-vihko Kirjallisuus Käyttöohje (2020).

Jaakko Yli-Juonikas debytoi 2003 novellikokoelmallaan Uudet uhkakuvat (Sammakko). Myös kääntäjänä (Burroughs, Chomsky, Eliot, Kerouac) ja kriitikkona kunnostautunut turkulainen on tämän jälkeen julkaissut paljon pitkää proosaa, tunnetuimmin Neuromaanin (Otava 2012) ja Jatkosota-extran (Siltala 2017). Yli-Juonikkaan tuorein teos Tahdon murskatappio (Siltala 2019) on kuusiosaisen ponikirjasarjan toinen osa. Elokuussa 2020 Taidekoti Kirpilässä saa ensi-iltansa hänen käsikirjoittamansa tanssiteos, Valtteri Raekallion monitaiteinen Kehys.

Talvimatkoja ilmestyy ntamon ja Post-Oulipo ry:n yhteistuotantona.

”Kirjakauppiaat olivat etsivinään Talvimatkaa. Yhtäkään kappaletta ei löytynyt.”


"Talvimatkoja on metateos, joka operoi Perecin teoksen lähdeaineistolla erilaisten muunnelmien muodossa. Talvimatkoja ei lopputuloksena ole pelkkä metakerronnallisten proosavariaatioiden ketju, vaan teokseen kuuluu myös sitä kommentoiva ohjesivu, joka neuvoo lukijaa käsittelemään tarinafragmentteja erilaisin tavoin. Talvimatkojen genre on siten eräänlaista meta-meta-ohjekirjaproosaa, joka yhden eheän tarinan sijaan esittelee runsaan määrän erilaisia kerrontoja. [...] mukana on paljon myös aivan uutta ja tekijöidensä itse tuottamaa kirjallista dataa. [...] Eskelisen ja Yli-Juonikkaan talvimatkailulle on ominaista numeerinen runsaus. [...] [O]n syytä puhua käyttöliittymästä. Käyttöliittymällä viittaan teoksen käsittelemiseen liittyviin välineisiin, kuten tekstin typografiaan, materiaaliin, muotoon sekä vaikkapa itse tekstin lukemiseen liittyviin ohjeistukseen; siihen, miten teksti antaa lukea itseään. Proosallisen leipätekstin ja proseduuriohjeiden vuoksi teoksessa on jatkuvasti läsnä tarinamaailman sisäisen ja ulkoisen eli diegeettisen ja ekstradiegeettisen kerronnan tavat. Tämä korostaa kirjan kahtalaista asemaa kertomuksen muodostumisen välineenä ja itse kertomuksena. Kirjan aukeamat jakautuvat kahteen osaan. Niistä ensimmäisellä esitetään Perecin teoksen lähdemateriaaliin perustuva aines. Teoksen jokainen lause on numeroitu, ja niiden käsittelemiseksi aukeaman oikealle puolelle on merkitty niitä vastaavat proseduurit. [...] Jälkimmäisellä sivulla tästä aineksesta muodostuu puolestaan lähdemateriaalia proseduureille, jotka esitellään numerojärjestyksestä pienimmästä suurimpaan. Talvimatkoja on viihdyttävimmillään tämän sivun 2. proseduurin kommenteissa, joissa Yli-Juonikkaan deadpan-huumori ja Eskelisen barokkisuus esittävät fragmenteista riittävän erilaisia luentoja. [...] Tämän alapuolella seuraa litania vielä uusia proseduureja, joista eräs perustuu shakkilaudan hyödyntämiseen osaksi tekstimateriaalin uudelleenjäsentämistä. [...] Proosakatkelmat ovat itsenäisinä teksteinä paikoin viihdyttävää luettavaa, mutta esitettyjen metodien näkökulmasta niiden muodostamat kokonaisuudet eivät ole erityisen koherentteja. Itsenäisinä tarinoina kirjan fragmentit ovat viihdyttäviä katkelmia absurdin proosan maailmasta, mutta samalla niiden lukeminen tuntui siltä kuin käsittelisi konetta, joka ei aivan toimi kuten pitää. [...] Talvimatkoja on kiinnostava työkalu, jos sen asettaa samaan välineellisen kirjoittamisen jatkumoon Menetelmällisen kirjallisuuden antologian kanssa."
Kiiltomato 24/i/21