V. Arti, RUNOANALYYSI JA RUNOTEKNIIKKA (1932)

V. Arti, RUNOANALYYSI JA RUNOTEKNIIKKA (1932)

V. Arti, RUNOANALYYSI JA RUNOTEKNIIKKA (1932)

Hinta 27,90 €

”Hyvää rytmiaistia ei voi saavuttaa muuten kuin erikoisesti tutkimalla rytmikästä runoutta.”

Runoanalyysi ja runotekniikka ilmestyi ensimmäisen kerran 1932. Dosentti Rafael Koskimies (1898--1977) arvosteli kirjan tuoreeltaan kylmäkiskoisesti, koska se ei täyttänyt kirjallisuudentutkijan laatuvaatimuksia: ”Tämä laajahko suomalainen runousoppi, joka esiintyy melkoisin tieteellisyyden vaatimuksin, on useassa suhteessa erikoislaatuinen lisä viime aikojen kotimaiseen kirjallisuustieteeseen.”

Valvoja--Aika-lehden julkaisemassa kritiikissä lueteltiin kyllä useita hyvittäviä piirteitä kirjassa. Vallankin musiikinteorian mukaanotto tuntui Koskimiehestä pätevältä sekä loppu- ja alkusointujen, metriikan ja rytmien (ja tahtien) tarkastelut enimmäkseen luotettavilta. Mutta hän soimasi tekijää teknisen erittelyn kaavamaisuudesta, tietämättömyydestä kirjallisuudentutkimuksen tuloksista, holtittomista arvoarvostelmista ja runon ymmärtämisestä liiallisesti tietyistä yksiköistä muodostuvaksi rakennelmaksi.

Kirjallisuustieteilijät eivät ole sen koommin arvioineet uudelleen teosta tai sen tekijää. Runoanalyysi ja runotekniikka sai kuitenkin oman varjoperinteensä. Sanoittajamestari Vexi Salmi (1942--2020) kertoo kuulleensa teoksesta vinkin itseltään Topi Kärjeltä (1915--1992) ja tukeutuneensa -- Repe Helismaan (1913--1965) ja Junnu Vainion (1938--1990) tavoin -- sen opastukseen tuhansia lauluja kirjoittaessaan. Hän lausuukin ntamo-uusintapainoksen prologissa selvin sävelin:

”Tämä kirja ja nuottien opettelu riittivät yli neljänkymmenen vuoden uraan. Kiitos, V. Arti.”

Kärjen suositus ja Salmen todistajalausunto sopivat hyvin johdannossa mainittuun pyrkimykseen pitää ”erikoisesti silmällä runoilijain käytännöllistä tarvetta”. Niinpä kirjan on määrä runsain esimerkkitapauksin harjaannuttaa ”kirjallista makua” ja ”kielikaikukorvaa”, jotta ”ytimekkyys” voittaisi ”teennäisyyden” ja ”tekohenkevyyden”. Ainakin lauluntekijöiden piirissä tästä on voitu ohittaa joutava tai osumaton ja keskittyä hedelmälliseen.

Runoanalyysi ja runotekniikka on samalla myös kirjallisuushistoriallinen kuriositeetti ja poikkeustapaus. Jo alkulauseessaan se viittaa omaan ”kannattamattomuuteensa” ja selittää ”graafillisista vaikeuksista” juontunutta latomattomuuttaan. Peräti 450-sivuinen työ on WSOY:n nimekkeeksi kovin roimasti yksityisajattelua lähenevää omalaatuista mutta sitäkin ja itsevarmempaa esteettisten arvostelmien julistamista, jonka lukeminen 2020-luvulla on häkellyttävä kokemus. Kirjan todistetun käyttökelpoisuuden lisäksi sen eittämätön vahvuus on pyrkimyksessä hahmotella historiallisesta, yhteiskunnallisesta tai teoreettisesta otteesta poikkeava lähestymistapa kirjallisuuteen. Onnistuuko tämä hanke, jossa päähuomio kohdistetaan lyyristenteosten rakenteeseen sekä erilaisilla runokeinoilla vahvistettaviin vaikutuksiin, se on kokonaan toinen kysymys. Esitystä on suositeltavaa lukea rinnan vaikkapa Hannu Launosen edelleen asiallisesti ravitsevan väitöskirjan Suomalaisen runon struktuurianalyysia (SKS 1984) kanssa.

Artin kunnianhimoisena tavoitteena on yhdistää järjestelmällinen käsittelytapa ja halu edesauttaa ”joka suhteessa mahdollisimman täysipainoisen runouden tuottamista”. On harvinaisen selvää, että hänen yhtaikaa kopeaan sävyyn ladellut näpäytyksensä ja avoimen eksentriset suosituksensa eivät voi herättää lukunälkää tai tyydyttää opinjanoa viettelykykyisen ja valistustaitoisen tietokirjan tapaan. Kun tämän lisää Artin ajatuksiin suomalaisten ”syvän tunnepohjan ja väkevän taiteellisen temperamentin” koulimisesta kohti ”muodon ja sisällyksen sopusuhtaa”, kirjan viehätysvoima ja sivistysvalmius sen kuin ehtyvät. Mutta jos pystyy härnääntymättä puntaroimaan aikaansaannoksen vaihtelevaa antia, se ei ole köykäisintä lajia, eikä puuduttavintakaan. Onhan siinä esimerkiksi lupaavasti tunnistettu pulmiksi yhtä lailla kömpelyydet ja hataruudet kuin myös siloteltuus ja kiilloteltuus. Samalla teoksen silkka kummallisuus luo omaa vetävyyttään.

V. Arti (1885--1963) syntyi alakouluseminaarijohtajan esikoislapsena Multialla ja kastettiin Kaarlo Väinö Tiitiseksi. Perhe omaksui 1888 uuden sukunimen Vesala, mutta poika vaihtoi omansa 1919 muotoon Valve.

Kun hän aloitti julkisen uransa 20-luvulla, häneltä ilmestyi ensin nimimerkillä V. A. laadittu naisten avio-opas Omaan kotiin (Astra 1926) ja V. Artin nimellä painettu runoteos Kotkanlento (Kansanvalta 1927). Hän tuli myös kirjoittaneeksi Aitta-lehteen 1929 kohua herättäneen jutun, jossa hän mieli parannella eräitä nykylyriikan saavutuksia muuttamalla ne vapaamittaisista loppusoinnullisiksi. Yksi uhreista, itse 1924 debytoinut Katri Vala (1901--1944), vastasi ”hämmästyttävään” demonstraatioon näin: ”Rohkenen pyytää verrattain jyrkästi, että V. Arti jättää runojeni ’viimeistelyn’ sikseen. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Lienee kai ennenkuulumatonta, että kuka hyvänsä V. Arti ryhtyy korjailemaan taiteilijain työtä.”

Artin oma runoilijanura ei urjennut. Hänen säkeitään päätyi Valan veljen Erkin (1902--1991) toimittaman Tulenkantajat-lehden aukeamille 1930, hän sai julki (osittaisen) Ovidius-suomennoksensa Muodon-muutoksia (WSOY 1935) ja sodan aikana ilmestyi omia tilapäävärssyjä, mutta kaunokirjallinen tuotanto painottui proosaan. Tietoteoksia Arti yhtä kaikki kirjoitti nimenomaan runoista, sillä nyt uuden tulemisensa kokevaa nimekettä edelsivät Runon kevät (Otava 1930) ja Runoanalyysin opas (WSOY 1930).

Myös nämä teokset saivat tuoreeltaan kylmää kyytiä Valvoja–Aika-puntarissa. Helsingin yliopiston kaunoluvun lehtori, lausuntataiteilija Ilmari Räsänen (1888--1931) kiinnitti jo silloin huomiota Koskimiehen vähän myöhemmin surkuttelemaan skemaattisuuteen ja valitti arvostelussaan myös ”mielipiteiden lausumista varsin kategorisessa muodossa”. Lukeneisuutta ja etenkin musiikin tuntemusta osoittavan Artin kirjaparista hän yhytti valitettavasti ”mitä voimakkainta subjektiivisuutta” ja ”jokaiselta sivulta huokuvaa suurta omintakeisuutta” sekä kirjallisuushistoriallista ignoranssia.

Porissa lyseon käynyt, ylioppilaaksi 1905 valmistunut ja ilmeisesti sekä Pietarin että Helsingin yliopistossa opiskellut mutta maisteriksi mainitsematon mies työskenteli esimerkiksi pikakirjoittajana eduskunnassa 1906--1912. Myöhemmin hän ryhtyi vanhan Eino Leinon (1878--1926) avustajaksi tämän sanellessa muistelmiaan Tuusulanjärvellä loppuvuodesta 1924. Esikoisteos sai jatkoa kahdesta muusta itsehoitomanuaalista Valloittamisen taito (Astra 1927) ja Menestyksen tie (WSOY 1927), joita täydensi myöhemmin Tunnetko minua? Kuinka kutakin on käsiteltävä (Viljanne 1945). Arti myös suomensi elämäntaito-oppaita: teosofi Arundalen kirjan Mount Everest, sen henkinen saavuttaminen (Mystica 1935) ja persoonallisuus- ja puhevalmennuksen gurun J. Louis Ortonin modernia self-helpiä edustavan julkaisun Muistin teho ja sen saavuttaminen (WSOY 1938).

Tuotanto rakentuikin kirjavaksi. Artin seikkailukertomukset Mereen pudonnut tähti (WSOY 1929), Kuunfilmaaja (Paletti 1948) ja Pikku Eskon lentoretki (Koulutarpeiden keskusliike 1952) saivat seuraa käännöksistä. Niitä olivat yhtä hyvin yhdysvaltalaisen Honoré Morrow’n Uudisasukkaan poika (WSOY 1937) ja ruotsalaisen Gustaf Munthen Sydämellä ja säilällä (1948), kuin myös Goethen Mietelmiä (WSOY 1947) ja Aristofaneen Pilvet (WSOY 1952/ntamo 2013).

Näihin on lisättävä suuri määrä eri kirjoihin otettuja runokäännöksiä ja laajalla skaalalla valmistuneita lehtikirjoituksia. Mainittakoon yhtäältä vaikkapa Grimbergin Kansojen historiaan 1928--1942 suomennetut italialaisen lyriikan säkeet tai Rabelais’n Gargantuaan 1947 kuuluvat ranskalaiset runot ja toisaalta monet 30-luvun taidenäyttelyarvostelut Forum-lehdessä (1934--1942). Arti kirjoitti myös esimerkiksi molekyylimikroskoopeista (Elanto 5/iv/40), kirjaimista (Viikkolehti 2/xi/40), puhe- ja kirjakielen suhteista (Ilta-Sanomat 17/v/43), ylikapellimestari Toivo Haapasesta (Uusi Suomi 13/viii/50) ja marssirytmeistä (Uusi Musiikkilehti 8/56) sekä kiisteli niin 1949 HS-yleisönosastossa raitiovaunun rahastajien asiakaspalveluasenteista kuin myös 1960 Työväen Musiikkilehti -palstoilla Maamme-laulun rytmiikasta.

Ennen kaikkea Runoanalyysi ja runotekniikka on tekijänsä elämäntyössä tähdellinen sijoittuessaan sana- ja säveltaiteen rajalle. Säveletär-musiikkilehden (1906--1911) toimitussihteerinä nuorena toiminut Arti kokosi sittemmin niin Kaikkien laulukirjan (Otava 1934) kuin myös teokset Sotilaslauluja (WSOY 1940) ja Lauluja lottain rintamalta (Otava 1940). Hän kirjoitti vähintään neljännestuhatta laulutekstiä niin pop- kuin taidekappaleisiin, yhtä hyvin Beethovenin kuin Glenn Millerin säveliin, sekä Olavi Virran että oopperadiivojen tulkittaviksi. Osan hän sävelsi itse. Ja samaan tapaan kuin kirjoissaankin hän operoi hyvin monilla eri kielillä latinasta romaanisiin, germaanisiin ja slaavilaisiinkin. Esimerkiksi Consuelo Velázquezin jättihitti ”Bésame mucho” (1940) kotoutui suomiboleroksi ”Lausu se taas”.

Uudessa ntamo-editiossa toisen alkupuheenvuoron käyttävän suomentaja-kustantajan Mirja Hovilan mukaan Arti hallitsi ehkä jopa 16 kieltä. Veljentyttärentyttären näkökulmasta tämän uraa tarkastellessaan hän tosin lisää, että tämä on suvussa liikkunutta vahvistamatonta perimätietoa. Itselleen etäiseksi jääneen joskin kenties epäsuorasti ammatinvalintaan vaikuttaneen ”Väinö-sedän” erikoislaatuisuuden Hovila piirtää esiin kuvailemalla muun muassa kirjoilla täytettyä asuntoa Espoossa.

Artin erikoisuuksiin kuului toiminta keksijänä. Hänellä oli esittää vissejä parannuksia hakaneuloihin ja hyrriin, hammond-urkuihin ja lämmönsäätimiin – ikiliikkuja-inventioitakaan unohtamatta. Kansalliskirjastossa oleva arkistokokoelma osoittaa patentinkin myönnetyn osaan Artin keksinnöistä, samalla kun se sisältää runsaasti julkaisematta jääneitä kirjallisia alku- ja jälkiperäisteoksia, kuten antiikin tekstien käännöksiä, tunteidenhallintaoppaan, Leino-tutkielmia sekä romaaneja, näytelmiä, kuunnelmia ja filmisuunnitelmia. Skriptejä on suomen lisäksi esimerkiksi ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi. Suuri Horatius-käännöshanke alkoi jo 20-luvulla mutta jäi pöytälaatikkoon keskeneräisenä niin kuin kokonainen lajitelma muita antiikkisuomennoksia.

Kirjailijan aatteellista tai yhteiskunnallista profiilia ei käy noin vain tarkentaminen. Se vaatisi ehdottomasti tutkimusta, joka kukaties yleisestikin kiinnostavalla tavalla kertoisi lahjakkaan, oppineen ja uutteran henkilön kiemuraisista poluista läpi Suomen itsenäistymisvuosien ja nuoren tasavallan ensikymmenten. Julkaisujensa valossa Arti saattoi asemoitua 1920-luvulla lähelle työväenliikettä, koska hänen Kotkanlentonsa ilmestyi sosiaalidemokraattisen kustantamon tittelinä, ja siirtyä sitten hyvinkin kauas vastakkaiseen suuntaan, koska avusti tämän jälkeen laitaoikeiston Tähystäjä- ja Pohjatuuli-lehtiä.

Heti sotien jälkeen hän oli jälleen mukana toimitteessa Lauluja Neuvostoliitosta. Kaikki nämä seikat voivat selittyä hyvinkin käytännöllisesti kulttuurityöntekijän toimenkuvalla, eikä Artin poliittisista kannoista ole tällä erää tarkkaa tietoa. Marraskuussa 1940 päivätyssä ja Italian lähetystölle suunnatussa kirjeessään hän tosin kertoi olevansa CAURin (1933--1939) eli fasistisen internationaalin jäsen ja Baltik-Oriente-nimisen yksityisen tietotoimiston johtaja. Sen enempää tästä agentuurista kuin tirehtöörinsä vakaumuksista on vaikea sanoa paljon mitään ilman lisäselvitystä: mainitussa yhteydenotossa ne ovat ainakin osa yritystä saada vastaanottajan huomio. Suhdetta esimerkiksi V. A. Koskenniemen (1885--1962) kansallismielisyyteen ja Italia-intoiluun sietäisi selvittää.

Toistaiseksi puutteellisesti kartoitetun arkiston nojalla Arti siirtyi maailmanpolitiikan konjunktuurien mukaan melko kivuttomasti toimintaympäristöstä toiseen. Tämä käy ilmi toisiaan seuranneista suunnitelmista rakentaa näyttelyitä niin Italian kuin esimerkiksi Ruotsin, Ranskan, Britannian ja Meksikon taiteiden ja tieteiden historioista. Selvästikin jonkinlainen yhdistelmä kansallisen kulttuurin rakennustyötä ja vaihtelevasti ymmärrettyä internationalismia oli Artille ominainen.

Alussa lainattu Koskimiehen resensio johti pieneen jälkinäytökseen. Valvoja--Aikaan otetussa ylipitkässä vastineessaan Arti ei käynyt niinkään läpi saamaansa kritiikkiä, vaan kirjoitti yleisemmin siitä, mitä kirjallisuudentutkijalta pitää edellyttää. Näitä asioita olivat hänen mukaansa monitieteinen, luonnontutkimuksenkin kattava humanistinen yleissivistys, monitaiteinen esteettinen ammattisivistys, systemaattisen ajattelun mahdollistava filosofinen sivistys ja yhteiskuntatuntemuksen sisältävä kulttuuritaju. Tähän kirjoitukseen hän sai valitettavasti myös sisällytettyä ”demokraattisen mentaliteetin” vierontansa ja ihailunsa sekä klassista Kreikkaa että uuden ajan Italiaa kohtaan. Arti lisäsi valmistautuvansa laatimaan kirjastaan ”varsinaisen, saksalaisen laitoksen”.

Se jäi tekemättä. Ylisummaan Artin kirjahankkeet sujuivat 30-luvun alun jälkeen huonosti. Hän koetti turhaan etsiä erilaisille töilleen kustantajia myös ulkomailta. Vain pieni osa aikaansaadusta ja vielä pienempi osa aiotusta tuli päivänvaloon. Tätä saattaa selittää eniten kiikkerä suhde teoreettisten ja käytännöllisten harrastusten välillä. Arti tunsi jostain syystä erityistä vetoa opasmuotoon. Hän työsti esimerkiksi pitkään hindulaisten Bhagavad-Gitaan perustuvaa elämäntaitokoonnosta ja kehitteli pitkällekin myös Raamattuun pohjaavaa teosta, joka kokoaisi ”oleellisesti kaiken menestymistä” koskevan sen sisällöstä. Vastauksessaan Koskimiehelle hän mainitsee ainoana kirjallisena viitepisteenään paroni Adolph von Kniggen (1752--1796) käytös- tai seurustelumanuaalin Über den Umgang mit den Menschen (1788). Oikeutetusti kriitikko lausahti loppukaneetissaan, että Arti ei pysy asiassa. Ehkäpä vapaasti liikkuvan aristokraattisen valistajan rooli oli hänelle mieluisin ihanne.

Joka tapauksessa merkillepantavia tekoja ovat vanhoilla päivillä valmistuneet kaksi isoa suomennostyötä. Natseja Ranskaan ja Yhdysvaltoihin paenneen saksanjuutalaisen kommunistin Lion Feuchtwangerin (1884--1958) muhkea satiirinen romaani Valekeisari (Otava 1958) oli Artin viimeisiä ponnistuksia, jota edelsi käännös toisen saksalaisen kansallissosialismikriitikon Hans Falladan (1893–1947) vuolaasta pitkän proosan mestariteoksesta Kukin kuolee itsekseen (Mantere 1949) (vrt. Ilona Nykyrin uusi suomennos: Yksin Berliinissä. Gummerus, Helsinki 2013).

Innostus kieliin yleensä ja esperantoharrastus erityisesti antavat lopulta parhaan näkökulman tähän merkilliseen elämäntyöhön. Arti tunnusteli vuosien ajan – valtionpäämiehiä Salazarista Péroniin lähestyen – eri kansakuntien halukkuutta perustaa erityistasavalta puolanjuutalaisen L. L. Zamenhofin (1859--1917) 1870--1880-luvuilla kehittämän ja etenkin natsien karsastaman kansainvälisen apukielen kotimaaksi. Tässä saattoi ammentaa saksalaisen tohtorin Wilhelm Mollyn (1838--1919) 1909 esittelemästä ideasta, jossa esitettiin esperantoa Belgiassa sijainneen demilitarisoidun Moresnetin alueen ja sinne perustettavan Amikejo- eli Ystävyys-nimisen uuden valtakunnan kieleksi. Kirjallisen jäämistönsä perusteella suomalainen päätyi lopulta pitämään Chileä parhaana emäntänä tai isäntänä tällaiselle turistikohteeksikin mieltämälleen paikalle. Esperantovaltio olikin kai V. Artin elämän suurin ja pysyvin kulttuurinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen pyrintö, ja sen voi hyvinkin juontaa poikkeuksellisesta omistautumisesta kielten ja sanojen kiehtovuudelle.

Sekä Koskimiehen nuhteet että Artin itsekehut tuntuvat nykynäkökulmasta kadottavan teoksen Runoanalyysi ja runotekniikka varsinaiset ongelmat ja lupaukset. Ainakaan sen pulmallisuus ei ole etusijaisesti siinä, että kokeillaan ”kaavamaiselta” tai ”matemaattis-anatomiselta” (Koskimies) vaikuttavan otteen toimivuutta näille vieraaksi katsottuun sanataiteeseen. Päinvastoin kirjan ajatuksellisesti parhainta potentiaa edustaa juuri yritys vaihtaa kirjallisuushistoriallinen lähestymistapa rakenteelliseen tutkailuun -- siis edes kokeeksi koetella toisenlaisen luennan mahdollisuutta. Niinpä Koskimiehen valitus psykologian ohittamisesta ja Artin vastaväite psykologista psykologisemmankin käsittelynsä hienoudesta johtavat harhaan. Kun Runoanalyysi ja runotekniikka nostaa esiin tekstien itseyden ja keskittyy niiden äänteellisten ja rytmisten ominaisuuksien setvintään, se aukoo harvinaisia ja kiintoisia uria suomalaisiin lukutottumuksiin. Toinen asia on sitten se, että omatekoisilla käsitteillään operoiva ja tulkinnoissaan posketon teos ei lunasta omaa lupaustaan kuin hetkittäin. Kuten sanottu, lauluntekijöitä se on silti evästänyt mitä tuntuvimmin.

Runoanalyysi ja runotekniikka on tekijänsä uraakin ajatellen merkittävä teos. Siihen on rakennettu sisään ajalleen tyypillinen kansallinen ohjelma suomalaisen taiteen nostamiseksi uudelle tasolle. Tämä korostus ei kuitenkaan ehdytä itse asiaa eli yritystä runoilmaisun perusteelliseen tarkasteluun ja kohentamiseen. Omalla tavallaan V. Arti saattoi kurottaa johonkin sellaiseen, mikä vasta 40-luvun loppupuolelta alkaen opittiin tuntemaan modernistisena kumouksensa suomalaisessa lyriikassa. Jos hän tässä pyrinnössään tai useissa sen periaatteissa ja yksityiskohdissa epäonnistuikin vanhakantaisine puheenparsineen ja tyyli-ihanteineen, lopputulos tuntuu jälki- tai myöhäismodernissa tilanteessa kutsuvan juuri siksi lähempään tutustumiseen. ntamo kiittää tässä faksimilehankkeessa aloitteellista ja auttanutta Karri Kokkoa.

Toimituskulut

Postitse Suomeen (kirje / paketti)
3,00 €
Toimitusaika 7-10 päivää.

Tilauksesi tuotteet voidaan toimittaa seuraavilla toimitustavoilla.

ntamo, Helsinki 2020. Näköispainos originaalista: WSOY, Helsinki 1932. Sisältää Vexi Salmen ja Mirja Hovilan introt sekä listan Artin valikoidusta tuotannosta. 190 x 255 mm, pehmeäkantinen, 454 s. ISBN 978-952-215-799-7. Ulkoasu & (paratekstisivujen) taitto Göran de Kopior. Koko: 190 x 255 mm. OVH 35,00 euroa, ntamo.net-hinta 27,90 euroa.

Ostoskorisi on tyhjä

Toimitusehdot

Yleistä
www.ntamo.net on tarvepainojulkaisija ntamon verkkosivusto ja -kauppa. Kauppa toimittaa tilauksia Suomeen ja muualle Eurooppaan.

Toimitusaika
Useimmissa tapauksissa tilaus lähetetään tilaajalle tilauspäivänä tai viimeistään sitä seuraavana päivänä. Jos tilattu kirja on käsivarastosta loppunut, se voidaan joutua tilaamaan Saksassa sijaitsevasta painosta, jolloin toimitusajaksi tulee 7—20 arkipäivää. Tällöin tilaajalle ilmoitetaan viiveestä ja hänellä on mahdollisuus perua tilaus, jos arvioitu toimitusaika ei vastaa hänen tarpeitaan.

Tilausvahvistus
Kun tilaus on vastaanotettu, saat siitä vahvistuksen sähköpostiisi. Säilytä tilausvahvistus siltä varalta, että sinun tarvitsee ottaa yhteyttä asiakaspalveluun.

Toimitustapa
Toimitustavat ovat kirje ja postipaketti tilauksen koosta riippuen. Kun tilaus on lähetetty, saat siitä vahvistuksen sähköpostiisi.

Toimitusmaksut Suomeen
Toimitusmaksu Suomeen on eur 3,00 kun lähetyksen paino on enintään 1 kg; painavampien tilausten toimitusmaksu on eur 10,00.

Toimitusmaksu muualle Eurooppaan

Toimitusmaksu muualle Eurooppaan on eur 10,00 kun lähetyksen paino on enintään 1 kg; painavampien tilausten toimitusmaksu on eur 20,00.

*Maksutavat *
1. Pankkien verkkomaksut: Nordea, Osuuspankki, Aktia, Nooa, POP, Ålandsbanken, Tapiola Pankki, Neocard
2. Luottokortit: Mastercard, Visa, Visa Electron

Palautusoikeus ja tilauksen peruutus
Asiakkaalla on oikeus peruuttaa tilauksensa kokonaan tai osittain ennen sen toimittamista. Tuote on mahdollista palauttaa 14 vrk sisällä tilauksen vastaanottamisesta. Palautettavan tuotteen on oltava samassa kunnossa kuin se on ollut vastaanotettaessa, käyttämätön ja myyntikelpoinen. Kirjan mukana on oltava tiedot tilauksesta, johon palautus kohdistuu, sekä verkkokaupassa maksetussa tilauksessa tilitiedot maksun palautusta varten.

Tekninen tuki
Kauppasovelluksen käyttöön liittyvissä ongelmissa pyydämme ottamaan yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen info.ntamo@gmail.com.

Asiakaspalvelu
ntamo / Yargon
Suonionkatu 7 C 31
00530 Helsinki
+359-40-7358768
email: info.ntamo@gmail.com
alv.rek.