Rauha Kejonen, KUKAAN EI OLE POISSA (2021)

”[…]

nämä tapahtumat

kuin läpivalaistu talo

[…]”

Kukaan ei ole poissa jakaantuu kolmeen osaan ja sisältää yhteensä 69 runoa. Monet teksteistä kiinnittyvät suruun, kuolemaan ja menetykseen, kylmään ja pimeään, samalla kun niiden liikkeitä ja ilmentymistä luonnehtii uuden versoaminen, ”musta vihreys”. Sanominen on läpikotaisesti sumeudetonta.

Rauha Kejonen tekee lujaa työtä neljännessä runokokoelmassaan. Teoksia Jos näkisi sen hiljaisuuden (Kirjokansi 2015), Esteiden evankeliumi (Kirjokansi 2016) ja Katoamisen kirkkaus (Kirjokansi 2017) seuraa nyt entistäkin kulkevampaa ja hehkuvampaa säettä.

”[…]

kun yritimme

sulkea

silmämme

ne olivat jo kiinni”

Jo aiemmin romaaneillaan (alkaen esikoisesta Kivinen lintu (Tammi 2000)), kuunnelmillaan (muiden muassa Raakel Raakel (1987)) ja näytelmillään (esimerkiksi Illallinen kolmelle miehelle (1997)) vakuuttaneen Kejosen voisi luulla viime vuosina suorastaan heittäytyneen lyyrikoksi. Tosiasiassa hän voitti Lahden runomaratonin jo 1991. Ja lauluja tekstittänyt ja maalaustaidenäyttelyitäkin pitänyt multiartisti on viime vuosina ollut tuottelias myös prosaistina. Kejonen on lisäksi kunnostautunut niin kriitikkona kuin luovan kirjoittamisen opettajana. Luomisesta puheen ollen nurmeslainen korosti hiljattain Kirjailijaliiton haastattelussa lannan lapioimista ja ylisummaan navettahommia täydellisenä kirjoittamisen vastapainona. Myös polttopuusavotan jälkeinen olotila on Kejosesta ”taivaallinen”.

”[…]

rakkautta voi kirjoittaa

niin minä uskon

jonain päivänä toteutuvaksi”



"Runojen mukana syvälle ja korkealle. [...] Paikoin tummanpuhuvan kokoelman runoissa [...] toivoa ja kirkkautta."
Anu Saarelainen, Ylä-Karjala 18/ii/21

"Toisiinsa solahtavia vastakohtia [...] Teoksen vaikuttavimpiin kuuluu sen ainoa proosaruno, joka alkaa: 'ihmiset tulevat kuin laskuvarjot taivaalta, ne jotka tulevat, kaikki eivät tule koskaan, vaikka istuisin heidän kanssaan joka aamu saman pöydän ääressä [...]'. Runon muodossa ja rytmissäkin näkyy myös teemoissa korostuva edestakaisuus, tuttuuden tuntemattomuus ja tuntemattomuuden tuttuus. Usein muulloinkin nimettömät, osin tai kokoaan näkymättömät hahmot menevät ja tulevat, poistuvat ja jälleen palaavat. Vaikka he tuntuvat erilaisilta, he ovat lopulta sama, mitä korostaa myös kirjan kansikuva, jonka pohjana on Teisai Hokuban teos Kaunotar lumisella laiturilla. [...] uusi kokoelma näyttää [...] myös hänelle uuden kirjoitustavan, jossa pinnan ilmavuuden ja aukkoisuuden alta avautuu odottamattomia ovia ja läpivalaistuu maailmoja. Siellä kohdataan kirkkauden ja edestakaisuuden
lisäksi muisti, uni, hiljaisuus, särkyminen ja putoaminen, ero ja kuolema, kaipaus ja suru [...]."
Liisa Enwald, Elämäntarina-blogi 21/ii/21