Rauha Kejonen, KUKAAN EI OLE POISSA (2021)

”[…]

nämä tapahtumat

kuin läpivalaistu talo

[…]”

Kukaan ei ole poissa jakaantuu kolmeen osaan ja sisältää yhteensä 69 runoa. Monet teksteistä kiinnittyvät suruun, kuolemaan ja menetykseen, kylmään ja pimeään, samalla kun niiden liikkeitä ja ilmentymistä luonnehtii uuden versoaminen, ”musta vihreys”. Sanominen on läpikotaisesti sumeudetonta.

Rauha Kejonen tekee lujaa työtä neljännessä runokokoelmassaan. Teoksia Jos näkisi sen hiljaisuuden (Kirjokansi 2015), Esteiden evankeliumi (Kirjokansi 2016) ja Katoamisen kirkkaus (Kirjokansi 2017) seuraa nyt entistäkin kulkevampaa ja hehkuvampaa säettä.

”[…]

kun yritimme

sulkea

silmämme

ne olivat jo kiinni”

Jo aiemmin romaaneillaan (alkaen esikoisesta Kivinen lintu (Tammi 2000)), kuunnelmillaan (muiden muassa Raakel Raakel (1987)) ja näytelmillään (esimerkiksi Illallinen kolmelle miehelle (1997)) vakuuttaneen Kejosen voisi luulla viime vuosina suorastaan heittäytyneen lyyrikoksi. Tosiasiassa hän voitti Lahden runomaratonin jo 1991. Ja lauluja tekstittänyt ja maalaustaidenäyttelyitäkin pitänyt multiartisti on viime vuosina ollut tuottelias myös prosaistina. Kejonen on lisäksi kunnostautunut niin kriitikkona kuin luovan kirjoittamisen opettajana. Luomisesta puheen ollen nurmeslainen korosti hiljattain Kirjailijaliiton haastattelussa lannan lapioimista ja ylisummaan navettahommia täydellisenä kirjoittamisen vastapainona. Myös polttopuusavotan jälkeinen olotila on Kejosesta ”taivaallinen”.

”[…]

rakkautta voi kirjoittaa

niin minä uskon

jonain päivänä toteutuvaksi”



"Runojen mukana syvälle ja korkealle. [...] Paikoin tummanpuhuvan kokoelman runoissa [...] toivoa ja kirkkautta."
Anu Saarelainen, Ylä-Karjala 18/ii/21

"Toisiinsa solahtavia vastakohtia [...] Teoksen vaikuttavimpiin kuuluu sen ainoa proosaruno, joka alkaa: 'ihmiset tulevat kuin laskuvarjot taivaalta, ne jotka tulevat, kaikki eivät tule koskaan, vaikka istuisin heidän kanssaan joka aamu saman pöydän ääressä [...]'. Runon muodossa ja rytmissäkin näkyy myös teemoissa korostuva edestakaisuus, tuttuuden tuntemattomuus ja tuntemattomuuden tuttuus. Usein muulloinkin nimettömät, osin tai kokoaan näkymättömät hahmot menevät ja tulevat, poistuvat ja jälleen palaavat. Vaikka he tuntuvat erilaisilta, he ovat lopulta sama, mitä korostaa myös kirjan kansikuva, jonka pohjana on Teisai Hokuban teos Kaunotar lumisella laiturilla. [...] uusi kokoelma näyttää [...] myös hänelle uuden kirjoitustavan, jossa pinnan ilmavuuden ja aukkoisuuden alta avautuu odottamattomia ovia ja läpivalaistuu maailmoja. Siellä kohdataan kirkkauden ja edestakaisuuden
lisäksi muisti, uni, hiljaisuus, särkyminen ja putoaminen, ero ja kuolema, kaipaus ja suru [...]."
Liisa Enwald, Elämäntarina-blogi 21/ii/21

"Runokirja avaa kaikki aistit. Ihanan keveän, pehmeäkantisen nidotun kirjan koskettaminen houkuttelee lukemaan. Tuntoaistin jälkeen syntyy mielihyvä teksteistä. Kaunis teos muistuttaa, ettei kirjallisuus ole vain sanoja, pelkkää mustaa ja valkoista, painettua tekstiä paperilla, vaan täynnä värejä, vaikkei kuvia olisi [...]. [Y]llättävän visuaalinen runoteos on ilmava ja runoilijan lauseet lähtevät lentoon, vaikka teemat ovat raskaat. Sanat on asetettu niin kauniisti, että ne jo itsessään kertovat tarinaa. [..] japanilaisen runouden tavoin kahden poikkeavan ajatuksen tai mielikuvan esittäminen on monissa tarkoin viimeistellyissä säkeissä läsnä: [...] kesä ja talvi, sinä ja minä, läsnä ja poissa, tuttu ja tuntematon, uni ja valvetila, tummat sävyt ja kirkkaus.
Juoheva [...] ajatus korostuu, kun teksti on kauttaaltaan pienillä kirjaimilla, eikä välimerkkejä juurikaan käytetä.
Pohdiskeleva ja intensiivinen Kukaan ei ole poissa [...] sisältää 69 rauhallisessa rytmissä etenevää runoa, joista yksi on proosaruno. Puhuttelevissa teksteissä [...] [k]eskeisiä teemoja ovat [...] usko, muisti, hiljaisuus, ero ja kaipaus. Kejosen aiemmista runoteoksista tuttua on myös kerronnan näennäinen helppous -- kuinka hän tiivistää elämän pieniä hetkiä taiten, välähdyksinä[.]"
Tarja Ollikainen,Ylä-Karjala 4/iii/21.

"Kejosen runoissa puhuu mystikon ääni. Hän on Mirkka Rekolan ja Eeva Tikan hengenheimolainen paradokseineen. Yhdistäviä tekijöitä ovat myös vähäeleinen mutta kirkastunut kuvasto sekä se, että sisäisessä rytmissä on glissandoa. Myös raamatullisia viitteitä on käytetty persoonallisesti ja onnistuneesti.
[T]eos on täynnä avointa viipyilyä. Odotus väreilee ilmassa.Se raivaa tietä jollekin suurelle, jonka olemassaolon voi hetkittäin aavistaa mutta joka ei taivu käsitteiden vangiksi. Peruselementtejä ovat maa ja taivas, vesi ja tuli, linnut ja puut."
Eija Komu, Karjalainen 26/iii/21.

"[T]uore runokokoelma on impressionistista ja miniatyristista lyriikkaa japanilaista kantta myöten. Peruslyyrinen kuvasto toistaa unen, eron, tapaamisen ja sen odotuksen aihelmia. Esineet kantavat vahvaa tunnelatausta. [...] Use[a]mmin ollaan maaseudulla kuin kaupungissa, joka välähtää vain muistoina. [...]
Kejosen elegantissa lyyrassa on myös uskonnollista virettä [...] ja [...] taipumusta mystiikkaan, mutta enimmäkseen se on arjessa olemisen mystiikkaa.
Auki oleva ovi on vaikuttavimpia Kejosen runokuvia. [...]
Kejosen kuvat ovat kuin liikkuvasta filmistä pysäytettyjä, stillebeneitä, joiksi tunnekuohutkin jähmettyvät. Se on viehättävimpiä ja omaperäisimpiä piirteitä hänen melankolisessa sanataiteessaan. [...] Tila on aktiivinen näennäisestä staattisuudesta huolimatta.
Elliptiset ja fragmentaariset säkeet pakottavat lukijan pysähtymään, olemaan tarkkaavainen ja valpas [...]. [...] Merkitys riippuu lukutavasta, niin kuin kuva katsomisen aspektista.
Lukija väi täydentää ellipsit, mutta se ei ole tarpeen [...]. [...] Kejonen kirjoittaa distanssinviileää tekstiä. Siinä vallitsee hienostunut tunnelma ilman räikeitä sävyjä. Se on hillityn paletin taidetta."
Esko Karppanen, Kaltio 3/21

"Kertoo surusta, menetyksestä ja eletystä elämästä. Runon minä elää keskellä iätöntä ja ajatonta maisemaa. Sinä on poissa, poistunut, mutta tavallansa läsnä.
Kaipaus ja suru vertautuvat teoksessa luontoon, sen voimiin ja tilaan. Sää, puut, linnut ja maisema hallitsevat kuvastoa, tuuli tuo muistoja. Myöhemmin mukaan tulee palasia elämästä ihmisten keskellä: konserttisalin portaat, kivinen kaupunki ja raitiovaunun kolina. Suhdetta toisiin ei määritellä liiaksi, se tuntuu hyvältä ratkaisulta ja tekee runoista helposti lähestyttäviä.
Kejosen kieli on kirkasta kuin lasi. Se on paikoin aforistista ja siihen tekee mieli pysähtyä. Havainnot tekevät surusta arkipäivää, se liittyy osaksi elämää ja punoutuu runon minän elämänmaisemaan. Runominän elämästä kertovat myös välähdyksenomaiset kuvat tuvasta, kahvikupeista ja ikkunoista. Talo toimii pesämäisenä vertauskuvana minälle ja elämälle -- välillä sen ovet ovat vapisuttavan auki, välillä se on läpivalaistu. [...]
Yhteys ympäristöön on vahva ja lohtua tuova.
Kuvasto on minimalistista, rauhallista ja pysyvää. On lunta, merta, kalliota, metsää, peltoa. Horisontti on avara. Se ei kuitenkaan aja ahdistukseen, eikä pakota pakenemaan, kuten eivät talot ja puutkaan pääse pakoon. Suru on elettävä, se on maisema. Siitä selvitään. Raskaasta aiheesta huolimatta teos on kaunis ja keveä."
Veera Kiurujoki, Runografi [30/ix/21]