Teemu Forss, MAANANTAIKAIKKEUS (2021)

”Sateen etuhiukset valuvat katolta silmille.
Olla lasiruudussa on niin minua.”

Maanantaikaikkeus rakentuu arjen läpikäynniksi yhtäältä tuttuun kutsuen ja toisaalta kaiken uudeksi mylläten. Runominä ”kilkuttelee” aamujaan erilaisiksi päivän aihioiksi, mutta pystyy tuskin hallitsemaan niiden kulkua.

”Ympärilläni loputtomasti
hilattavaa ja kiinnitettävää,
enkä ikipäivänä valitsisi
kirjaimista taottua ketjua.”

Minän silmissä aikakin ”pelkää edetä”. Mutta kirjaa hallitsee epävarmuuksien ja synkeyksien keskellä erikoislaatuinen kirkkaus. ”Olen yksinkertainen enkä ymmärrä yksinkertaista”, minä väittää. ”Hampaideni väliin ei mahtuisi mitään”, se kuitenkin ilmoittaa ja puhuu kaikesta päätellen totta.

Teemu Forssin viides säeteos on jokapäiväisyyden työstämistä sen ylikäyvyyttä ohentamatta. ”Ja ennen kuin pääsi käännät,/ kirskuvat pääskyt vuosisadan saranaa.” Minän ohitse ja taitse pääseekin esiin kaikki se, mistä tehdään minät ja sinät.

Kokoelmalla Hapankorppumeri (ntamo 2009) debytoinut runoilija jatkoi nimekkeellä Putouksen takana lasien edessä (ntamo 2011). Kolmas kirja sisälsi yksissä kansissa kaksi eri kokoelmaa: Hullun paperit ja Roomalainen II (ntamo 2012). Tätä seurasi Khimaira (ntamo 2013). Maanantaikaikkeus on sekä näiden eräänlainen johtopäätös -- kokonaisesitys ajan kokemisesta -- että siirtyminen uuteen sanomiseen. Lukija todistaa kuuden osion ajan, kuinka Forss osoittaa niin aforistiset kuin melodiset kykynsä.

”Tämä on ainoa universumi olla lähellä.”