Elvi Sinervo, RUNOT 1931--36 (1977/2012/2021)

”[…]
sillä pelko oli pimentänyt heidän järkensä
ja heidän kuolemankauhunsa ja halunsa elää
muuttui vihaksi minua kohtaan
[…]”

Kaivonmyrkyttäjätär. Teoksessa Neidonkaivo (1956)

Elvi Sinervo (1912--1986) oli merkittävä kirjailija, kääntäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Runoilijana hän debytoi kokoelmalla Pilvet (1944) vapauduttuaan kolmen vuoden vankeusrangaistuksesta, joka oli langetettu maanpetoksesta. Sinervo oli osallistunut sodanvastaiseen toimintaan esimerkiksi Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seurassa (1940--1944), jota johti hänen miehensä, SDP:n (1899--) kansanedustaja Mauri Ryömä (1911--1958). Sodan jälkeen pariskunta toimi eri tavoin kommunistisessa liikkeessä, mutta oli aloittamassa sen antistalinistista itsekritiikkiä 50-luvulla. Ryömän kuoltua auto-onnettomuudessa Sinervo erotettiin 1959 SKP:stä. Hän läheni riippumatonta vasemmistoa.

Sanataiteilijana Sinervo hankki kannuksensa romaaneillaan Palavankylän seppä (1939) ja Viljami Vaihdokas (1946) sekä novelleillaan ja näytelmillään. Lyyrikkona hänet muistetaan parhaimmin Kaj Chydeniuksesta lauluksi säveltämästä tekstistä ”Natalia”, joka sisältyy esikoisrunokirjaan. Tuotanto oli kuitenkin varsin laaja ja monipuolinen.

”[…]
Käteni kasvavat ihmisen tekoja
ja suustani puhkeaa kukkiva laulu

Teoksessa Oi lintu mustasiipi (1950)

Loven alun perin 1977 kustantama Runot 1931--56 ilmestyi 2012 TA-Tieto Oy:n uutena versiona. Peter von Bagh (1943--2014) merkittiin koonnoksen toisessa tulemisessa originaalia selvemmin kirjan toimituksellisten osuuksien laatijaksi. Hän oli yhdessä teoksen taittaneen Teemu Lipastin (1940--2020) kanssa haastatellut Sinervoa Love-nimekettä varten ja siihen sisältyvät taustakirjoitteet ovatkin erittäin maukasta luettavaa: lukija saa runot tekijän kommenttiraitoineen päivineen. Käsillä oleva kirja pohjautuu tuohon vuoden 1977 alkuteokseen, mutta siihen on liitetty myös vuoden 2012 uusjulkaisun tarkistettuja ja täydentäviä tietoja sekä tehty pieniä korjauksia ja lisäyksiä Sinervon alkuperäiskokoelmien ja toisen käden lähteiden nojalla. ntamo kiittää niin Sinervon ja von Baghin oikeudenomistajia kuin myös TA-Tietoa myötävaikutuksesta tämän kolmannen Runot 1931--56 -teoksen valmistamiseen.

Kaikkia Sinervon runoja tämä kirja ei suinkaan sisällä. Se rakentuu kokoelmista Pilvet (Tammi 1944), Oi lintu mustasiipi (1950) ja Neidonkaivo (Tammi 1956), joiden runot on monin paikoin (jo siis 1977) aseteltu uuteen järjestykseen ja vahvistettu 14 nuoruuden teksillä 1931--1938. Mainituista kirjoista Oi lintu mustasiipi oli julkaistu Kellopoijut-nimisessä Kansankulttuurin yhteisteoksessa, johon liitettiin myös Arvo Turtiaisen (1904--1980) Kuokkija, vaakalintu; joskin myös eripainos otettiin. Eläessään Sinervolta ilmestyi vielä Tammen kustantamina Rukkanen-kokoelma 1957 salanimellä Aulikki Prinkki sekä kootut Runoni (1962). Hänen elämäkertureistaan Kalevi Kalemaa (s. 1941) toteaa, että ”viimeinen julkaistu kaunokirjallinen teksti” oli ”Ainoaa Oikeaa maailmankatsomusta” piruileva tilapääruno ”Vanhat kaaderit”, joka näki päivänvalon vanhan toverin Jarno Pennasen (1906--1969) kommunismikriittisessä Tilanne-lehdessä (1961--1966). Yleisen käsityksen mukaan Sinervo ei puolueesta erottamisen jälkeenkään hukannut omaa perimmäistä poliittista vakaumustaan. Kalemaa arvioi varsinkin pasifismin säilyneen vahvana läpi vuosien.

”[…]
Kansaa ette myy. Kansaa ette kavalla.
Me olemme kansa.”

Me olemme kansa. Teoksessa Neidonkaivo (1956)

Sinervo katsoi erilaisten tilaustyövärssyjen kuuluvan hänen runostoonsa siinä missä ankkuroimattomampienkin luomusten. Hän kuvaili kiertäneensä sodan jälkeen maata jonkinlaisena ”kommunismin mannekiinina”, mutta samaan aikaan hän myös omistautui pitkäjänteiselle luovalle työlle.

Valtavan urakan suomalaisen kirjallisuuden hyväksi Sinervo teki kääntäjänä. Hän suomensi saksasta Anna Seghersiä, Bertolt Brechtiä ja Hermann Hesseä, ruotsista Kerstin Ekmania, Ivar Lo-Johanssonia ja Per Olov Enquistia ja englannista D. H. Lawrencea. Suomenruotsalaisista Sinervo käänsi Anna Bondestamia, Marianne Alopaeusta, Claes Anderssonia ja Henrik Tikkasta. Siinä sivussa hän saattoi ensimmäiselle kotimaiselle myös norjalaistoimittaja Dagfinn Grønosetin Anna i ødemarkan (1972), välikielitse Ivo Andrićia, Zaharia Stancua ja Nikos Kazanzákista sekä suurina merkkitöinä Heinrich von Kleistin kokoelman Mikael Kohlhaas ja muita kertomuksia (1962) ja Franz Kafkan romaanin Amerikka (1927/1965).

Toimittaja-tutkija Raoul Palmgren (1912--1995) arvioi 80-luvun alussa Sinervon ytimeltään realistisen tuotannon ”elinvoimaisemmaksi kuin häntä ’epäajanmukaisena’ syrjineet kirjalliset muotosuunnat”. Jo sitä ennen Anja Kauranen (nyk. Snellman) (s. 1954) oli kiittänyt Sinervoa nimenomaan realismin ahtaiden rajojen laajentamisesta. Tämä pätee esimerkiksi huimaan sarjaan, jossa seikkailee ”Maammo Runontekijä” -hahmo, ja useisiin muihin kansanlaulumuunnelmiin. Mutta myös Sinervon muissa kirjoituksissa on liikkumavaraa paljon enemmän kuin on usein ajateltu. Monipuolisimpia tarkasteluja siitä tarjoaa Rauni Paalasen esseekirjan Äiti ja aate (2011) nimiteksti.

Lovelaisten haastatteluissa tekijä itse puntaroi Heinrich Heinen, Eino Leinon ja Katri Valan jalanjäljissä opittuja runotaitojaan tyynesti. ”Sanoisin, että lyriikkani on laadultaan jaloa diletantismia”, Sinervo letkautti von Baghille 4. elokuuta 1977. ”Olisin ehkä kehittynytkin lyyrikkona, jos olisin halunnut enemmän keskittyä lyriikkaan. […] Luulisin että kaikki ihmiset kokevat […], kun heillä on täydellisen elämisen hetki. Ja täydellisen elämisen hetki syntyy sellaiselle ihmiselle, jolle juuri yhteinen taistelu on elämää. […] En halua synkässäkään maailmassa puhua menneen ihanuudesta -- ei mennyt ole ollut ihanaa -- vaan katsoa eteenpäin, parempaan, sillä minusta ihmisen on mahdollista luoda maailmasta parempi.”

Hän lisäsi jotakin kenties vielä olennaisempaa ajatus- ja toimintatavastaan: ”Olen koko elämäni katsellut ihmisiä. En niinkään yksilöpsykologisesti vaan ikään kuin etsien vaistomaisesti sitä mikä on ihmisissä yhteistä.”

”Sydän, pehmeä, punainen liha,
puristu kokoon.
[…]”

Laulu sydämelle. Kiilan albumi 3/1940

Nyt Sinervon runot kuulostavat jälleen uusilta.

Ks.
Kalevi Kalemaa, Elvi Sinervo. Vuorellenousija. SKS, Helsinki 1989.
Rauni Paalanen, Äiti ja aate. ntamo, Helsinki 2011.
Jaana Tornioja-Latola, Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into, Helsinki 2017.