Leevi Lehto, RAKKAUDEN PUHEESTA (1969/2021)

”Rakasta minua, minussa ei ole mitään hyvää,”

Tämä yhden runon ensimmäinen säe on tunnetuin osa tästä tekijänsä tuntemattomimmasta kokoelmasta. Kari Lilja sävelsi ja Hannu Sinnemäki sovitti ”Rakasta minua” -tekstin suosituksi kuorolauluksi. Se päätyi Sinnemäen johtaman Ellipsi-yhtyeen nimikkoalbumin avausraidaksi 1972 ja kuullaan myös hänen myöhemmän Torpparit-kokoonpanonsa levyllä Odotan sinua (2004).

”rakasta minua kun olen käpertynyt huoneen nurkkaan,

ryömi luokseni ja avaa minun silmäni, ne ovat

tyhjät kuin avaruuden kaivo.”

Niin runo jatkuu ja laulu. Teoksen populaarin ulottuvuuden tiivistää toisen kirjoituksen päätösrivi:
”Kuolema tulee varmasti, tartun kaikkiin ihmisiin.”

Pieni kirja sisältää yhteensä 32 muuta tekstiä. Niistä vain yksi on kolmi- ja yksi kaksisivuinen. Aiheena on rakkaus, sen käytännöt ja käsittelemiset. Kirjan oma ote asiaan, kaikkiin asioihin, on yhtaikaa kevyt (”ja minä olen ikkuna josta voit lentää ulos milloin haluat”) ja hyvin ahdinkoinen (”minä olen paljas huuto vailla mihin aikaa tuhlata”).

Leevi Lehto (1951--2019) oli debytoinut ennätyksellisen nuorena teoksellaan Muuttunut tuuli (Otava 1967/ntamo 2015). Siihen verrattuna häthätää kahdeksantoistavuotiaana tehty Rakkauden puheesta on suoraviivaisempaa ja suuriäänisempää käyttörunoa, mutta sekin on nimestään lähtien sidottu kokemuksen toiseen asteeseen. Sen minä seisoo ”yksin ihoni alla, vain iho on jäljellä/ josta maali ja kiilto on rapissut/ ja ihon alla minun ajatukseni, mustalla vaatteella peitetyt”, ja sen sinä saa kuulla pyynnön: ”Sano minulle sana, että vastaisin./ Kuiskaa minulle vieraalla kielellä että en huutaisi.”

Kun Lehto sommitteli (ja kustansi) 2007 Toinen runous -koonnoksen vanhoista teoksistaan, mukaan pääsivät 1991--2004 ilmestyneet kokoelmat Ihan toinen iankaikkisuus (Otava 1991), Kielletyt leikit (Otava 1994) Ääninen (Like 1997) ja Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas 2004). Myöhemmin hän teki näköispainoksen esikoisestaan, mutta Rakkauden puheesta jäi oman onnensa nojaan. Tiedettiin hyvin, että Lehto ei sitä itse suuresti arvostanut. Ilmeisiä syitä voisivat olla sen istumattomuus ”ekspressiivisen konseptualismin” -- viimeisen kokoelman Handy McCoystysen rakkauslaulun jälkisanassa esitellyn käsitteen -- leimaamaan muuhun tuotantoon ja henkilöhistorialliset kiinnekohdatkin.

Paikkansa tällä kirjalla kuitenkin on. Se kantaa jotain ”60-lukulaisuudesta”, joka pysyi aina nuorekkaalle ja ikivihannalle Lehdolle pysyvästi tärkeänä vapauden mallina. (70-lukua hän vertasi jälkikäteen ”tunneliin”.) Ja kun tiedetään hänen itsepintainen mielistymisensä poptaiteeseen -- erityisesti Roy Lichtensteiniin -- tämä yhteislauluakin ravinnut teos istuu jälkikatsannossa eräisiin tärkeisiin lehtolaisiin juonteisiin.

Teos on mielenkiintoinen myös tuotannon kokonaisuuden hahmottumisen kannalta. Rakkauden puheesta näyttäytyy nykyperspektiivistä hyvästijättönä yhtaikaa rakkauden kesälle, popin vuosikymmenelle ja runoudelle, johon Lehto palasi vasta aikakauslehtisikermällä 1982 ja kolmannella kirjalla 1991. Jo 1969 hän tiesi, että kirjoittajan on taidettava katsoa ulos.

”Silmissäsi en näe kuvaani. Näen sinut.”