Charles Simic, MAAILMA EI LOPU (1989/2021)

”Ovatko venäläiset kannibaalit pahempia kuin englantilaiset? Tietysti. Englantilaiset syövät ainoastaan jalat, venäläiset syövät sielun. ’Sielu on harhakuva’, sanoin Anna Aleksandrovnalle, mutta hän jatkoi silti omani syömistä.”

Noin alkaa yksi kirjan runoista. Loppu jääköön tässä paljastamatta, ovathan näiden velmujen ja viehkojen tekstipalasten käänteet kuin oma taiteenlajinsa taiteenlajin nimeltä proosaruno sisällä.

Maailma ei lopu (The World Doesn’t End, 1989) otettiin vastaan hurmaantuneesti. Washington Post ylisti sen ”sanallista ilotulitusta” ja Publisher’s Weekly tekijää ”odottamattomuuden mestariksi”. Kun kirja palkittiin himoitulla Pulitzerilla 1990, kehuskelu sankentui. Chicago Review löysi kirjasta ”hätkähdyttävimmin omintakeista runoutta” kuin juuri mistään, Los Angeles Times taas lähestulkoon vertaansa vailla olevaa ”todellista mielikuvitusta”.

Belgradissa syntynyt Charles Simic (s. 1938) lähti perheensä kanssa viisitoistavuotiaana Pariisin kautta Yhdysvaltoihin. ”Matka-asiamieheni olivat Hitler ja Stalin”, hän letkautti myöhemmin. Chicagoon asettuneen Simicin opiskelu kotikaupungissa katkesi asepalvelukseen, jonka jälkeen tutkinto heltisi 1966 New Yorkin yliopistosta. Täysimittainen runodebyytti oli What the Grass Says (1967). Sitä seurasivat useat alkuperäisteokset ja käännökset balkanilaisesta säetaiteesta. Syntyi myös esseistiikkaa 80-luvulta alkaen ja tietokirja Dime-Story Alchemy (1992) laatikkoasetelmistaan kuuluisasta yhdysvaltalaisesta kuva- ja ”kasaama”-taiteilijasta Joseph Cornellista (1903--1972).

Simic on useinkin ottanut avoimesti pohtiakseen leipälajityyppinsä luonnetta. Maailma ei lopu sisältää jälkisanoinaan tekijän ehkä hyödyllisimmän katsauksen genren erityisyyksiin. Simicille proosaruno on kahteen eri suuntaan kiskovan yllykkeen risteymä, jossa häntä itseään elähdytti yli kaiken lupaus siitä, että runoutta ylimalkaan piili muuallakin kuin määrämuotoisissa värssyissä. Epämuodollisuuden lisäksi prose poem tarjosi tilaisuuksia hätkähdyttää ja sekoittaa pakkaa.

Vierauden, ulkopuolisuuden ja juurettomuuden painotuksia on tavattu lukea esiin Simic teoksista aivan niin kuin monien muidenkin emigranttikirjailijoiden luomuksista. Siitä ei kuitenkaan pääse minnekään, että hänelle henkilönä New York oli rakkautta ensisilmäyksellä. Ehkä Simicin usalaisuus ja eurooppalaisuus on taiteellisessa katsannossa sitä, että rapakon takaa kohdattu katufiksu tiukkuus ja nokkeluus saavat ottaa haltuun vanhan mantereen loppumattomat kärsimyksen ja naurun varannot. Oli miten oli, hän on kuvannut (esimerkiksi The Paris Review -haastattelussa 2005) ns. New Yorkin koulun itselleen läheiseksi nimenomaan leikkisyyden vuoksi ja samalla alleviivannut pitävänsä -- esimerkiksi Wallace Stevensin -- runoista, joissa on filosofista jujua. Läheisimmät kirjoittajakollegat ovat olleet Charles Wright (s. 1935) ja James Tate (1943--2015).

Vuodesta 1973 alkaen Simic on asunut New Hampshiressa. Hän vaikuttaa osavaltionyliopiston emeritusprofessorina. Simic on urallaan saanut muun muassa Wallace Stevens -palkinnon 2008 ja Frost-mitalin 2011 sekä PENin käännöspalkinnon 1980. Pulitzer-ehdokkaana hän oli jo 1986 ja 1987.

Aki Salmela suomensi jo Simic-valikoiman Ääni aamulla kello kolme (NVL & WSOY, Helsinki 2008, yhdessä Timo Hännikäisen kanssa). Hänet tunnetaan myös esimerkiksi John Ashberyn (Valveillaoloa. NVL & WSOY 2004) ja Rae Armantroutin (Kunhan sanon. Poesia 2017) kääntäjänä. ntamon kustantamia jälkiperäisteoksia häneltä ovat Ron Padgettin Kuinka olla täydellinen (2009) ja Ron Sillimanin Auringonlaskun roinaa (2014) Hän oli myös mukana Charles Bernsteinin Runouden puolustus -yhteistyössä (2012). Salmelan käsialaa ovat myös Gandhin mietekokoelma Rauha (Edita 2007), Savukeidas-runoteokset Russell Edsonin Intuitiivinen matka (2011), Aloysius Bertrandin Yön Kaspar (2013, yhdessä Tommi Nuopposen kanssa) ja James Taten Valheiden kirja (2016) sekä useat muut lasten ja aikuisten nimekkeet. Oman esikoisteoksensa Sanomattomia lehtiä (Tammi 2004) ja uusimman kokoelmansa Eläimen varjo (Tammi 2019) lisäksi hän on julkaissut kahdeksan runokirjaa. Niistä Word in Progress (2007) kuuluu ntamon katalogiin. Runoilija sai Kalevi Jäntin palkinnon 2004 ja voitti Tanssivan karhun 2008. Kuten tutkija Siru Kainulainen totesi Turun Sanomat -kritiikissään hänen Jokeri-kirjastaan (Tammi 2015), ”Salmelalta on totuttu odottamaan älyllistä ja harkittua runoa”, joka pystyy yhtaikaa keveään ja syvään. Kuisma Korhonen taas sanoi jo edellistä Vanitasta (Tammi 2013) HS:lle arvostellessaan, että ”nykyrunoutemme kärkinimiin” kuuluva tekijä taitaa ”samanaikaisen vakavuuden ja ilkikurisuuden”.

”[…] Olen saamassa fantastisen rusketuksen ja niin on myös vaimoni. Öisin akvaariosta kantautuu hieman valoa. Me alamme vihertää. […]”


"Yhdysvaltoihin muuttanut Simic hyödyntää maahanmuuttajataustaansa makaaberin surrealistisessa runoudessaan[.] [...] [Kirja] koostuu proosarunoista, jotka kuuluvat lajinsa parhaimmistoon -- myös suomeksi käännettyinä. Simicin ote on (mustaa) huumoria, absurdismia ja ironiaa hyödyntävä, ja hänen aiheensa tuntuvat yhtä aikaa sekä vanhanaikaisilta -- modernismin tai jopa realismin aikakausille kuuluvilta -- että ajattomilta. Simicin kokoelmaa luonnehditaan usein surrealistiseksi, mutta sen taustalla kummittelee vakavan realistinen pohjavire, erityisesti sodan ja köyhyyden muodossa. [...]
Lyhyehköt proosarunot ovat jotain tislaamattoman aforismin ja fantastisen anekdootin väliltä. Ne ovat kuin juoruja, joita isovanhempi kertoo muistavansa vielä kymmenien vuosien jälkeen, vaikka mielen kiemurat ovat muokanneet niistä jotakin todellisuudelle tunnistamatonta. Simicin kokoelma paljastaa miten yhtä lailla julma kuin hämmästyttävä maailma pitelee kapaloituna käsissään intiimiä ja iloista yksityiselämää.
Kokoelma ilmentää täydellisesti sitä, kuinka joskus kurjuus saattaa inspiroida näkemään kauneutta ja jopa naurun aihetta siellä, missä niitä ei perinteisin mittarein tarkasteltuna löydä. Tässä Maailma ei lopu onnistuu parhaiten. Se tuntuu runouden ropografialta, siis perinteisesti taiteen piirin ulkopuolelle jäävien vähäisten asioiden kuvaamiselta. Kokoelma tuntuu siltä jopa enemmän kuin suuri osa muuta runoutta, joka kuvaa vastaavia asioita. Ehkä tämä johtuu siitä, että Simic kohdistaa ropografiansa myös ihmisiin. Siinä missä 'ropografinen runous' yleensä suuntaa suvereenin ja inhimillisen taiteilijankatseensa epäinhimilliseen banaaliin kuten ruoantähteisiin tai hyönteisten raatoihin, Simic kohdistaa katseensa myös roskana näyttäytyviin ihmisiin antaakseen vertaisenaan heille takaisin inhimillisyytensä. [...]
Jos kokoelmaa haluaa ajatella ropografisena, voisi luonnehdinnan laajentaa myös sen muotoon. Suomenkielisen laitoksen loppuun on lisätty Simicin essee proosarunoudesta ja sen suhteesta kokoelmaan. Kyseessä on erikoinen genre, suorastaan oksymoron, joka irtisanoutuu säkeisiin jakamisen ylväästä perinteestä ja tuntuu ottavan vapaasta mitasta seuraavan loogisen askeleen kohti lyriikan kuolemaa. Sitä voisi sanoa jopa rumaksi, ja niin Simicin voitokasta teosta aikoinaan luonnehdittiinkin.
[...] Simicin kokoelmassa ovat pääosissa tavalliset kurjuuden tuntevat ihmiset [.]"
Carlos Lievonen, Nuori Voima 10/viii/21

"Absurdi taide on ihanaa. Se lupaa: kaikki on mahdollista. Todellisuuksia on lukemattomia, ja niissä kaikissa tapahtuu koko ajan kaikki mahdollinen kuviteltava. [...] Maailma ei lopu on kolmeen osaan jaettu kokoelma proosarunoja [...]. Jokainen runo tai kertomus on toistaan absurdimpi, mutta pätkät kohdistavat katseensa tunnistettavaan kaupunkielämään, arkeen ja sen mielettömyyksiin. Runoelmat ottavat myös modernisti etäisyyttä kirjallisuuteen muotona: ne saattavat tiedostaa oman runoutensa tai niiden kirjoittaja voi valitella kurjaa osaansa fiktiivisessä teoksessa. Simicin runoteoksessa toistuvat motiivitkin ovat perinteisen surrealistisia: pilvet, koirat, vaatekappaleet.
Erityisesti mieleen jää koskettava runo, jossa aviopari on lähtenyt lomalle Coney Islandilta ostettuun lasiseen paperipainoon. Rusketuskin alkaa jo näkyä. [...] Vaikka Simicin absurdius lennättää mielessäni 1920-luvun Pariisiin, ero Bretoniin ja surrealismiin on kuitenkin lopulta suuri niin kielellisesti kuin metodeiltaan. Osuvampi vertauskohta voisi olla esimerkiksi Daniil Harms, venäläinen 1900-luvun alkupuolen avantgrardisti ja absurdisti, ja erityisesti hänen kokoelmateoksensa Sattumia (1939). Sattumia osuu samanlaiseen huumorin poimuun kuin Maailma ei lopu -- absurdius on myös keino purkaa naurua. Huumorin alle piiloutuu Maailma ei lopussa kuitenkin jotain liikuttavaa. Usein nauru hiipuu melankoliaan, ehkä jonkun maailma loppuukin."
Johanna Osváth, Runografi, syksy 2021

"Simicin proosarunot esittävät pieniä absurdeja tilanteita. Ne kuvataan kuitenkin täsmällisin lausein ja havainnollisin kuvin. [...] Salmela on suomentanut kokoelman asianmukaisen jämäkästi. [...] [R]unot siirtyvät arkisesta mielikuvitukselliseen ja takaisin. [...] [M]ikä vain oikku tuntuu näissä runoissa mahdolliselta. [...] Mielikuvitus säkenöi, eikä vertauskohtia aina löydy. [...] Suurkaupungin lisäksi liikutaan pikkukylissä. Usein notkealiikkeisten runokuvien takana voi aavistaa piilevän jokin sanomaton tragedia. Runot ovat sikäli kuin unia. Pieniä, kuvallisia tarinoita. Teho perustuu lauseiden outouteen, ei runon kaikkien keinojen esittelyyn. Useimmiten minämuotoista puhujaa ei ole ollenkaan. On vain suoria toteamuksia. [...]
Esseessään [...] Simic korostaa kirjoittavansa aitouden tunnetta ja omakohtaisuutta korostavaa yhdysvaltalaista runoutta vastaan. 'Sitä alkaa kaivata runoja, joissa mielikuvitus laukkaa valtoimenaan.' Maailma ei lopu -kokoelman proosarunoissa se totisesti laukkaakin."
Jukka Koskelainen, Helsingin Sanomat 23/iv/22