Irène Némirovsky, PORVARILLINEN KOMEDIA (2021)

”Hyvin valaistu ruokasali. Pöytä katettu kuudelle.
Hälyisää keskustelua, poskisuudelmia.”

”Porvarillinen komedia” (1932) on 1900-luvun merkkiteoksia. Se on vallan ja vaurauden kääntöpuolen säälimättömänä erittelijänä tunnetun tekijänsä hienoimpia novelleja niin kurinalaisen muotonsa kuin ylisukupolvisen ihmiskuvauksensa ansiosta. Teksti ei virittäydy psykologisen realismin totunnaisuuksiin, mutta yltää silti myös sielutieteelliseen tarkkuuteen. Sen ytimessä on kuitenkin julkinen tila esineineen, tapahtumineen ja keskusteluineen.

Niminovellin lisäksi tämä kokoelma sisältää yhdeksän muuta mestarinäytettä sotienvälisen ajan tähtikirjoittajalta. Jos ”Porvarillinen komedia” seuraa Madeleinen ja Henrin etuoikeutettua mutta epävapaata elämää industrialismin taustaa vasten, muissa novelleissa vallitsevat toisenlaiset suhteet. ”Neitsyet” (1942) kertoo lapsen näkökulmasta, miten läheiset naiset käyvät läpi rakkaus- ja rakkaudettomuuskokemuksiaan, ja ”Varas” (kirj. 1941) selvittelee tytön ja isoäidin kiemuraisia välejä. ”Pelko” (kirj. 1940) on lyhyt mutta dramaattinen tutkielma naapuruudesta ja ”Kortit” (kirj. 1940) vastaava luotaus esiintyjyydestä, siinä missä pidemmät ”Tuntematon nainen” (kirj. 1941) ja ”Kaiku” (1934) herkuttelevat kirjailijuuden -- ja turhamaisuuden -- ulottuvuuksilla. ”Ystävä ja hänen vaimonsa” (kirj. ehkä 1940--1942) on seikkailuelementteineen poikkeuksellinen kirjoite, mutta se keskittyy lojaaliuden kysymyksiin, joita myös oikeusoppineen henkilökuvan piirtävä ”Rehellinen mies” (1941) ja alkaneeseen II maailmansotaan sijoitettu ”Herra Rose” (1940) työstävät omilla tavoillaan.

”Ihailen sitä, että te olette jo kaksikymmenvuotiaana pohtinut elämää riittävästi yltääksenne monimutkaisissa kysymyksissä kirkkaaseen ja yhtenäiseen näkemykseen.”

Näin kiitti esseisti-kriitikko Frédéric Lefèvre (1889--1949) esikoisteoksensa julkaissutta uutta lahjakkuutta. Romaani Le malentendu (1926) käsitteli niin kypsästi varattoman miehen ja huikentelevaisen naisen karille ajautuvaa rakkautta, että sen tekijä voitiin katsoa poikkeukselliseksi kyvyksi. Kulttuurin ja yhteiskunnan ristiriitoja ensimmäisen maailmansodan Ranskassa aineksenaan hyödyntävä tapatutkielma osasi tarkata luokka- ja sukupuolieroa yhtaikaa kokemuksellisesti uskottavalla ja kerronnallisesti vähäeleisellä tavalla.

Irène Némirovsky (1903--1942) löi 20-luvun lopun Pariisissa läpi sujuviksi laadituilla ja todellisuudentajuisilla yhteiskunnallisilla moraliteeteillaan. Kiovassa syntynyt ja Pariisiin vasta heinäkuussa 1919 päätynyt kirjailija osasi suvereenisti ammentaa niin venäläisen kuin ranskalaisen realismin perinteistä ja samalla tavoitella uutta äänielokuvista innoittunutta, kovennettua objektiviteettia. Hänen kertojansa ei vello henkilöiden vaikuttimissa, vaan antaa näiden kulkea läpi paljastavien tilanteiden ja vuoropuheluiden. Némirovskyn hahmot ovat suurimmaksi osaksi melko luotaantyöntäviä naisia ja miehiä, joiden luonteenheikkouksia tukevat seriöösit viat ja vinoutumat miljöössä, toimittaapa sen virkaa sitten perhe, paikallisyhteisö tai kokonainen kulttuuri. Loistavan älykkäät novellit ovat kaikessa painokkuudessaan keveästi rullaavaa proosaa.

Nuori emigrantti oli 1920 aloittanut kielen ja kirjallisuuden opinnot Sorbonnen yliopistossa. Pilalehdessä Fantasio (1906--1948) hän sai 1921--1922 julki ensimmäiset tekstinsä, taitavasti laaditut hupaisat vuoropuhelut. Näitä seurasi 1923 ensimmäinen novelli sanomalehti Le Matinin (1883--1944) palstoilla. Némirovsky tapasi 1924 Michel Epsteinin (1896--1942), Moskovassa syntyneen venäjänjuutalaisen pankkiirin, ja he avioituivat heinäkuussa 1926, viisi kuukautta esikoisromaanin ilmestymisen jälkeen. Sen jälkeen seurasi katkeamaton virta lyhyttä ja pitkää proosaa sekä mainetta ja kunniaa noin kuudentoista vuoden ajan.

Némirovsky kuitenkin unohdettiin vuosikymmeniksi. Postuumisti julkaistut romaanit Les biens de ce monde (1941/1947) ja Les feux de l’automne (1957) otettiin vastaan hyvin mutta suppeissa piireissä. Läpimurtoromaani David Golderin (1929) uusintapainokset 1947 ja 1953 ja Le balin (1929) uusi tuleminen 1985 eivät nekään herättäneet suurta huomiota.

Osasyynä kiinnostuksen romahtamiseen oli hyvin monisäikeinen juutalaiskysymys. Golderin nimihenkilö on rikas liikemies ja epämiellyttävän perheen epämiellyttävä isä. Hänen juutalaisuutensa asetti monien silmissä Némirovskyn työn kyseenalaiseksi tai ainakin liian vaikeaksi sovittaa holokaustinjälkeiseen maailmaan. Asiaa hankaloitti vielä se merkillinen seikka, että yhdeksi kirjailijan pääasiallisista yhteistyökumppaneista vakiintui 1933--1942 oikeistolainen, kansallismielinen ja avoimesti antisemitistinen lehti Gringoire (1928--1944). Sillä oli niin sanotun vapaan Ranskan eli Vichyn natsimielisen hallituksen muodostamisen jälkeenkin mahdollisuus ostaa tekstejä juutalaiselta kirjoittajalta, vaikka maan uudet rasistiset lait tämän kielsivät. Kaiken lisäksi Némirovsky otti helmikuussa 1939 vastaan kasteen katolisen kirkon jäseneksi.

Kohu oli merkillinen. Nuorta lahjakkuutta oli vielä 20-luvulla verrattu itse 1900 esikoisteoksensa julkaisseeseen ja Chériestaan (1920) lähtien tunnettuun ja arvostettuun Coletteen (1873--1954). Tästä ”tyylin nerosta” monografian 1925 julkaissut kirjailija-lehtimies Paul Reboux (1876--1963) nosti David Golderin tekijän sanataiteen kentän toiseksi suureksi poikkeukseksi, joka erottuu edukseen omaa luokkaansa olevana taiturina. Némirovskya ja Colettea yhdisti myös sukupuoli: harvat naiset kirjoittivat yhtä rohkeasti ja suvereenisti, mutta kun miehistäkään ei ollut muuttunutta uutta makua palvelemaan, tämä kaksikko nousi johtavaan asemaan 20--30-luvun Ranskan tuntojen kuvaajina. Toisen vertailukohdan muodostivat vanhat romaanimaakarit. Kriitikko Robert Kemp (1878--1959) vertasi Golderia niin Honoré de Balzacin (1799--1850) etevyyteen kokonaisen aikakauden hengen vangitsemisessa kuin myös Charles Dickensiin (1812--1870) ja Émile Zolaan (1840--1902).

Uuden vuosituhannen ”Némirovsky-kysymykseksi” nousi kuitenkin kirjailijan väitetysti ”itseinhoisen juutalaisuuden” pohtiminen kirjallisena ja kulttuurisena ongelmana. Se valikoituikin unkarinjuutalaista sukua olevan Harvardin professorin Susan Rubin Suleimanin (s. 1930) USA:ssa 2016 valmistuneen laajan tutkimuksen The Nemirovsky Question. The Life, Death, and Legacy of a Jewish Writer in 20^th-Century Francen (Yale University Press, New Haven 2016) aiheeksi. Kirjaa ei olisi syntynyt, ellei Némirovsky olisi palannut parrasvaloihin 2004 postuumisti ilmestyneellä suurteoksellaan Suite française.

Kirjailija oli saanut viisiosaiseksi kaavailemastaan sarjasta valmiiksi kaksi ensimmäistä romaania heinäkuussa 1942. Tämän jälkeen käsikirjoitus vietti vuosikymmeniä lähinnä muistojen arkussa. Englanniksi, espanjaksi, saksaksi ja italiaksi sekä monille muillekin kielille käännetty teos nostatti Némirovsky-innostuksen Suomessakin; aiemmin täällä oli saatu vain 1946 ilmestynyt kiipijämiehen tarinan kertova romaani Saalis (La proie, 1938).

Oli aikakin. Némirovsky oli sentään asunut niin Kannaksella ja pääkaupungissammekin. Aikaansa Suomessa hän käyttää sanataiteensa osana esimerkiksi Figarossa 1934 julkaistussa novellissa ”Les fumées du vin”. Revue des Deux Mondes -lehdessä 1940 ilmestynyt ”Aïno” on vielä tätäkin selvemmin rakennettu Venäjän länsirajan ylittämisen aineksista. Vin de solitude taas omistaa Suomelle peräti neljä lukua. Romaani toteaa ohimennen sen maaksi, jossa reet kiitivät hangilla ja eri kansat ja luokat tulivat hyvin toimeen keskenään. Myös novellit ”Nativité” (1933) ja ”Magie” (1938) kuuluvat asiaan. Niihin on taltioitu Suomen sisällissotaa ja Venäjän vallankumouksen sekasortoa.

Ranskalainen sarja ei sisällä juutalaisia henkilöitä. Mutta Suleimanin mukaan sen kertojassa on riittävästi tähän suuntaan viittaavia piirteitä. Jos romaani Les chiens et les loups (1939) oli Némirovskyn myötätuntoisin esitys sorretusta juutalaisesta kansasta, Suite française on näennäisesti juutalaiskysymyksestä etäännytetty kuvaus koko Ranskan kansakuntaa ja vapaata maailmaa uhkaavasta totalitarismista. Sitä ei tarvittu todistusaineistoksi häntä vastaan.

Némirovskyn kansalaisuushakemus oli 30-luvun loppupuoliskolla hylätty kahdesti venäjänjuutalaisen alkuperän takia. Hänet vangittiin juutalaisen syntyperänsä tähden ja vietiin heinäkuussa 1942 Auschwitzin tuhoamisleirille, jossa hän kuoli hoitamattomaan toisintokuumeeseen noin kuukautta myöhemmin. Hänen miehensä Michel murhattiin Auschwitzin kaasukammiossa heti junakuljetuksen jälkeen 6. marraskuuta 1942. Heidän kaksi tytärtään selvisi hengissä piilottelemalla Lounais-Ranskassa. Denise Epstein (1929--2013) julkaisi muistelminaan 2004 haastattelumuotoisen teoksen ja Elisabeth Gille (1937--1996) jo 90-luvulla kolme omaelämäkerrallista kirjaa.

Näistä ensimmäinen Le mirador (1992) on ollut merkittävä tietolähde Némirovskyn vaiheista, ajatuksista ja luonteenpiirteistä. Niitä ovat sittemmin kartoittaneet etenkin professori Jonathan M. Weissin (s. 1942) ranskaksi 2005 laatima (ja vaimonsa 2007 englannintama) elämäkerta Irène Némirovsky. (Félin, Paris 2005) sekä Olivier Philipponnat’n ja Patrick Lienhardtin 2007 ranskaksi julkaistu ja sittemmin useille kielille käännetty biografia La vie d’Irène Némirovsky (Denöel, Paris 2007).

Pietarissa asunut ja lopulta Ranskaan emigroitunut Némirovsky ei ollut varsinaisesti koskaan pyrkinyt käyttämään kuuluisuuttaan antisemitismin hillitsemiseen. Mutta hän totesi heinäkuussa 1937 L’univers israélite -aikakauslehden haastattelussa, ettei ollut kätkenyt juuriaan: ”Aina tilaisuuden tulle olen sanonut, suorastaan julistanut olevani juutalainen!” Hänen töistään vasta Les chiens et les loups (1939) nosti kissan pöydälle. Monikulttuurisessa Pietarissa asunut vapaamielinen kirjailija asennoitui fasistisiin liikkeisiin kielteisesti.

Määräävänä sukupolvikokemuksena säilyivät tapahtumat teinivuosien Pietarissa. ”Helmikuun vallankumous tuli ja meni, sitten lokakuun.” Näin summaa Némirovsky venäläisen kumouksellisuuden omaelämäkerrallisimmassa romaanissaan Vin de solitude (1935). Pienoisromaanissa Les mouches d’automne (1931) hän oli viitannut todistamiinsa julmuuksiin ja pohtinut monisanaisemmin revoluution käsitettä ja syntyä.

”Politiikka mutkistaa kaiken”, todetaan Némirovskyn kirjailijakuvassa La vie de Tchekhov (1942/1946), joka alleviivaa suuren Venäjänmaan perimmäistä hallitsemattomuutta. Weissin mukaan Némirovskyn teoksista kuitenkin vain itsetuhoisesta kapinallisesta kertova romaani L’affaire Courilof (1932) oli luonteeltaan poliittinen -- ja senkin määränä oli osoittaa kaiken poliittisuuden turmelus. Kirjailijan moraalinen pisteliäisyys kohdistui siinä vallanjanoon samoin kuin se useissa muissa kirjoissa osui rahanhimoon. Tekosiveys ja porvarillinen kaksinaamaisuus laajemminkin kuuluivat vakiokohteisiin hänen kritiikissään.

Aivan erikoisen tärkeältä nyt jälkikatsannossa tuntuu Némirovskyn oma pohdinta romaanitaiteellisen uudistustyönsä taustalla. Kuten Philipponnat & Lienhardt dokumentoivat, hän pohti jo esikoisromaaninsa kirjoitusajan muistiinpanoissaan tarvetta etsiytyä ”täysimääräisen objektiivisuuden” otteeseen ja ”kinematografiseen tekniikkaan” mainiten Maurice Barrèsin (1862--1923) tämän kerrontatavan viitepisteeksi. Némirovsky perusteli tällaista pyrintöä nimenomaan yhteiskunnalliselta näkökannalta, tarpeella saada aikaan yleistajuista jälkeä. Tässä mielessä hän oli todella modernin demokraattisen aikakauden kirjailija.

Teoksen Porvarillinen komedia ja muita novelleja suomentanut kirjailija Leena Rantanen on julkaissut kaunokirjallisuutta ja kuvataiteen tietoteoksia 70-luvulta alkaen. Hän on aiemmin kääntänyt esimerkiksi Bella Chagallin ja Raphaële Billetdoux’n sanataidetta ranskasta sekä muiden muassa Luigi Pirandelloa ja Dino Buzzatia italiasta. ntamo on tätä ennen kustantanut Rantaselta kokeellisen teoksen Nättiä kirjoitusta (2009).

"Lukijana voi iloita teeskentelemättömistä ja tarkkakatseisista novelleista, joissa tekosiveys, vallan- ja rahanhimo näkyvät kaikista kulisseista riisuttuina."
Donna Mobilen Kirjat 21/xii/21

"Pariisissa asuvan, viitasaarelaistaustaisen Leena Rantasen nyt laadukkaasti kääntämän kokoelman novelleista Neitsyet julkaistiin vähän ennen kirjailijan joutumista Auschwitzin kuolemanleirille.
Dickensiin, Zolaan ja Flaubertiin verratun Shakespearen ja Wilden ihailijan novellit ovat eräänlainen 'kohtaloiden galleria'. Keskeistä on porvariston hillitty tekopyhyys sotaan huojuvan yhteiskunnan näennäisen idyllisellä reunalla sekä henkilökohtaisten onnettomuuksien tuntumassa tai jaloissa.
Kohtalo on kuin avainnippu käsissä kuljeskeleva realistinen ja osittain mystinen olento, joka tuottaa itsekkyyttä ja myötätuntoa, hienostelua ja rapistumista. Seuraukset syntyvät vastakohdista.
Muista teksteistä poikkeava niminovelli on hieno näyte Némirovskyn modernista stylo-camerasta (kynäkamera). Se toimii lähi-, puoli- ja yleiskuviin tarkentuvana kronologiana. Elokuvan tapaan novelli on sekä eeppisesti kertova että yksityiskohdilta aistiva ja herkkä.
Novellien ydin kohdistuu juuri pelkistetysti ilmaistuihin aistimuksiin. Lyhyt hetki, kohtaaminen, erehdys, sattuma, aukko elämässä kertoo pitkältä ajalta valotetun kohtalon äkkikäänteistä.
Némirovskyn novelleissa kamppaillaan aseman ja rahan sekä lapsuuden, taiteen, rakkauden ja ikääntymisen motiivein. Kerrotaan porvarien ja sananiekkojen itsekkyydestä, uskottomuudesta, moraalin näennäisyydestä mutta myös ystävyydestä. Aineellisen pyrkyryyden tuoma mitättömyyden ja rappeutumisen tunnelma leimaa myös niminovellia, joka voisi olla miniatyyri Thomas Mannin Buddenbrookien valtavasta sukukuvaelmasta.
Hienoviritteinen ja erittäin terävä ironinen tyyli sisältää kaipuuta ja raadollisuutta ja usein dramaattisia seurauksia. Némirovskyn omat vaiheet ylhäisen ja vaikean perheen kasvattina, maanpakolaisena  --  myös Suomessa  --  ja lopulta sodan ja puutteen vaikuttamana kirjailijana Ranskassa luo teksteihin heijastuspintaa.
Lasten avoin mieli tukahdutetaan varhain. Vanhempien tartuttamat traumat ja kärsimys määräävät aikuisena heidän näkökulmaansa suhteessa jälkipolviin. Päätösnovelli Herra Rose kuvaa vaikuttavasti vanhuksen havahtumista elämään vasta kun hän kokee taloudellisen menetyksen, uhrautuvan ystävyyden ja kuoleman ehdottomuuden ja sattumanvaraisuuden yhtäaikaisen ja äkkinäisen läsnäolon."
Teppo Kulmala, Karjalainen 1/i/22 & Keskisuomalainen 3/i/22 & Savon Sanomat 3/i/22