Iiro Laukola, JÄÄNTEET (2021)

”Elossa oleminen on haluamista.”

Iiro Laukola palaa ääneen toisella kokoelmallaan. Yhteydet esikoistyöhön Yö on käärme (ntamo 2018) ovat ilmeiset. Viritys on edelleen antiikkinen, ilmaisu yhä kuulaan toteavaa ja yleisvaikutelma fragmentaarinen. Nyt kaikki tuntuu silti tummemmalta ja totutun jyhkeiden säkeiden välistä ja takaa kuuluu suoraa huutoa.

Nämä runot sijoittuvat suomalaisessa kirjallisuudessa omalle kentälleen. Tai ne ovat oma kenttänsä. Tuskin ainakaan vuosikymmeniin on nähty vastaavaa seurustelua muinaisten kanssa yhtä tiiviin ja soivan ilmaisun tuloksin.

Päälause hallitsee mutta jää nyt myös usein verbittömäksi. Tämä vain lähentää Laukolan rivejä esisokraattisiin jäämiin. Pakahduttavat lapsirunot ja muu oppineesti kätilöity mutta oppineisuuden tunkkaa sisältämätön aines pitää nämä runot lähellä nykyajan lukijaa.

Laukolan esikoisteoksessa antiikin tutkija Maijastina Kahlos painottikin kaikista kreikkalaiskytkyistä huolimatta ”erityistietämystä” edellyttämätöntä ruumiillisuutta. Jäänteet on ehkä vieläkin enemmän velkaa ikivanhoille teksteille ja samalla entistä raaemmin kiinni aikalaiskokemuksessa.

”Sataa kaskaita.

Sisältä ontoksi syötyjä.”


"Moderni runo on usein ollut erityisen kiinnostunut fragmenteista, eri aikojen epätäydellisinä säilyneistä teksteistä. [...] Jäänteet kasaa menneisyyden sirpaleista kokonaisen punnitun maailmankatsomuksen. Merkittävään saavutukseen minimalistinen kirja tarvitsee huomattavan vähän sanoja. Usein yksi lause per sivu riittää. [...] Jälkiä niin Kreikasta kuin Egyptistä näkyy myös Laukolan runoissa. Jos vielä 1990-luvulla oli ihan tyypillistä runopuhetta viittailla kasuaalisti Orfeukseen ja Eurydikeen, antiikki on uudemmasta runoudesta enimmäkseen siivottu taustalle.
[...]
Laukolan kaltaiset vakaasti omaa, oppinutta tyyliään työstävät runoilijat eivät [...] usein saa ansaitsemaansa huomiota. Jäänteet tuntuu jo ilmaisussaan valmistautuvan uinumaan huomion ulkopuolella: 'Olla, elää piilossa.'
Lause on yksi kirjan avaimista, jotka toistuvat useassa eri yhteydessä. Se kuvaa osuvasti suurinta osaa olemassa olevista asioista, joiden osana on ainakin väliaikainen unohdus.
Laukolan esikoiskirjan Yö on käärme (ntamo, 2018) unenomainen ilmaisu ei ehkä saa kovin täsmällisiä merkityksiä ilman antiikin tuntemusta, mutta Jäänteiden kohdalla ennakkotietoja ei välttämättä tarvitse.
Laukola on hionut jäntevän, aforistisen tyylinsä sille tasolle, jossa arvoitukselliset ilmaisut ensisijaisesti kiehtovat, eivät hämmennä. Yhä enemmän mieleen tulevat maailman rakennetta pohtineet esisokraattiset filosofit, kuten Herakleitos, jonka aforismit ovat yksi kirjallisen kulttuurimme elävistä alkulähteistä.
Jäänteet kertoo maailmasta, jossa yksilöä ei oikeastaan ole. Sen sijaan on jotain ikiaikaista, rajoitetusta näkökulmastamme vaikeasti hahmotettavaa, joka elää myös meidän kauttamme.
[...]
Kenenkään kokemukset eivät ole ainutlaatuisia, vaan elämät pyörivät jatkuvassa sekoittumisen tilassa: 'Sienimäiset,/ valonarat ajatukseni.// Surun läpikuultavuus.' Tunnelma on painostava, paikoin painajaismainenkin -- mutta silti oudon vapauttava.
Toistorakenteita kirjassa on suppeaan mittaan nähden liikaakin, mutta runot tuntuvat myös vihjaavan sivuilla näkyvien jäänteiden alla piilevästä suuremmasta teoksesta. [...] Laukola uuttaa maailman materiasta jotain syvän kokemuksellista."
Vesa Rantama, Helsingin Sanomat 5/ii/22

"Jäänteet ohjaa lukijan arvoituksellisten kuvien äärelle. Ajattelin ensin olevani jonkinlaisten jäljelle jääneiden kirjoitusten parissa, mutta nämä ovat ennemminkin maalauksia kalliossa. [...] Teoksen yhteen sitovana hahmona esiintyy lapsi. [...] Maailma koostuu perustavanlaatuisista elementeistä: on tulta, vettä, hiekkaa ja kukkia. [...] Kieli karttaa puhujaa ja säkeet ovat kuin kuvia, piirroksia kalliossa, veistettyjä eläinten päitä ja lukija kuin ruuhi, joka työnnetään kuiskivaan veteen.
Kokoelmassa liikutaan arkaaisessa maailmassa. Sen historiallisuus herättää kysymyksen: mitä jää jäljelle -- ja mistä? [...] Teos liikkuu hiljaa suurten teemojen äärellä.
Säkeet ovat minimalistisia ja ajattomia, vertauskuvallisia ja arvoituksellisia, mutta kieli on selkeää ja helposti luettavaa. [...]
Teosta on parasta lukea muutama rivi kerrallaan, hitaasti. Turha yrittää nopeana ja helposti avautuvana välipalana. Jäljelle tästä jäävät kuvat -- ja kysymykset."
Veera Kiurujoki, Runografi, helmikuu 2022