Kati Neuvonen, ANNAN TURKKINI KASVAA (2021)

”En tiedä kuinka päin näitä kasvoja pidetään, nainen ajattelee ja nuolee peiliä. ”

Annan turkkini kasvaa koostuu enimmäkseen proosarunon tapaan sommitelluista teksteistä. Mukana on yhtä kaikki myös kolmattakymmentä säemuotoon rakennettua kirjoitetta. Kummassakin moodissaan esitys kulkee vaivattomasti niin seesteisten kuin myrskyisten hetkiensä läpi ja osoittaa älykkäästi aistisen sukoilemattomuuden edelleen pätevän voiman.

Kati Neuvonen on kiitetystä Naku-esikoisestaan (Poesia 2009/ntamo 2012) alkaen raivannut tilaa proosarunolle suomalaisessa kirjallisuudessa. Myöhemmät kirjat jatkoivat tragikomiikan vaikeaa lajia onnistuneesti. Turun Sanomat näki huumorin palvelevan Sylikissat-teoksessa (ntamo 2013) ”vinoa kulmaa arkisiin, vakaviin asioihin” ja tukevan tarkastelua ”rooleista, joita naisilta eri elämänvaiheissa odotetaan". Vastaavasti Kiiltomato arvioi Ripustusta (ntamo 2014) sanomalla, että lajityypin ”perinteeseen sopivasti todellisuus on vähän sijoiltaan, mittasuhteiltaan arvaamaton ja subjektinsa melko vapaasti muokattavissa”, jolloin ”tarkasti rajatuissa” runoissa ”ilahduttavinta ovat katkokset, kuten yllättävät naiivit toteamukset, jotka pitävät lukijan varpaillaan”. Vertailu Charles Simiciin on entistä kätevämpää nyt, kun hänen merkkiteoksensa Maailma ei lopu (1989/ntamo 2021) proosarunon erityisyyttä puivine jälkisanoineen on vastikään ilmestynyt Aki Salmelan suomennoksena.

Neuvosen kaivattua uutuutta tähdittää villi koiraeläin. Susi antaa minälle aivan uuden ekotaskun, jossa olla ja jolkottaa. Kallas- ja Virolainen-muistumistaan se kasvaa omaksi lajikseen, jonka voisi luoda vain Kati Neuvonen.

”Tänään hän keskittyy helmensä kiillottamiseen, piilossa turkkinsa sisällä.”


"[K]yseenalaistaa verevästi ja ilakoivaakin uhmaa huokuen sukupuolirooleihin kytkeytyviä ehtoja ja rajoja. Sekä proosa- että säerunoja sisältävän teoksen metalyyrinen aloitus nostaa nasevasti esiin naishahmon, joka talloo odotuksia elämässään ja seksuaalisuudessaan välillä vallattomaksi kasvavalla uholla: 'Sadassa talossa asuu sata naista joilla sata runoa. Minä olen yksi heistä, olen ensimmäinen ja viimeinen ja se yksi siinä välissä, ja minun runoni ovat kuin syvälle työnnettyjä napakoruja, hiertäviä ja kieltäviä ilman vanhempien hyväksyntää, vaaleanpunaisia cowboy-hattuja pölyisillä rajaseuduilla ronskien miesten hikisissä päissä.' Parhaimmillaan teoksen feministinen eetos on riemastuttavan voimaannuttavaa.
Vaikka Neuvosen teos ei tuo mitään järisyttävän uutta kotimaisen lyriikan kentälle tai sukupuolta koskeviin kysymyksiin, vakiintunutta naiseuteen liittyvää kuvastoa käsitellään runoissa raikkaasti ja railakkaasti, kliseitä ja yksinkertaistuksia karttaen. Esimerkiksi puhujan suhde teoksessa vilahtelevaan raskauden motiiviin näyttäytyy monisyisenä ja ambivalenttina -- toisaalta lasta kaivataan ja kuvitellaan kipeästi, toisaalta lapsiperhe-elämän odotukset saavat vienonterävää piikittelyä osakseen[.]
[...] Naiseuden ja eläimyyden yhdistäminen linkittyy kulttuurimme ylläpitämään ja vaalimaan ajatukseen, jonka mukaan nainen on olemuksellisesti lähempänä luontoa kuin mies. Neuvosen teos kuitenkin pikemminkin härnäilee tätä ajatusta kuin yhtyy siihen. Teoksen susinainen ei ole hellä ja maanläheinen hoivaaja vaan itsellinen feminiinisen voiman uhmakas ja himokas ruumiillistuma: 'Ikävä on kirosana, enkä minä sinua ikävöi, olen uusi nainen, olen susinainen, terävästi olemassa. Voin leikata maisemaa, valitsen puita ja lintuja ja kukkia, liimaan ne käteni ulottuville. Sinä et löydä metsääni, se on pieni mutta oma.'
Vaikka runot julistavat vapaan ja vahvan naiseuden sanomaa, välillä puhujan kova pinta murtuu ja ääneen pääsee kuin pääseekin ikävä, joka jäytää yksinäisyydessä särkevästi -- huolimatta siitä, ettei elämä toisen kanssa suinkaan ollut pelkkää auvoa[.] Tässä teos tavoittaa koskettavasti ristiriitaisuuden, joka sekä rakastamiseen että luopumiseen usein liittyy. Runojen näkökulma ihmissuhteisiin ei jää tyystin heteronormatiiviseksi, vaan välillä esiin pääsevät myös naistenvälinen himo ja rakkaus.
Kokonaisuutena Annan turkkini kasvaa on elämänvoimaa uhkuva runoteos, jossa seksuaalisuutta, ihmissuhteita ja sukupuoliroolien kyseenalaistamista kuvataan sykähdyttävän väkevällä otteella."
Reeta Holopainen, Runografi, helmikuu 2022