Hannu Voipaala, NÄLKÄVUODET 1866--68 ALA-SÄÄKSMÄEN KIHLAKUNNASSA (1941/2021)

Hannu Voipaala, NÄLKÄVUODET 1866--68 ALA-SÄÄKSMÄEN KIHLAKUNNASSA (1941/2021)

Hannu Voipaala, NÄLKÄVUODET 1866--68 ALA-SÄÄKSMÄEN KIHLAKUNNASSA (1941/2021)

Hinta 20,90 €

”Mitään huomattavia levottomuuksia ei missään syntynyt.”

Tämä on yksi monista merkityksellisistä huomioista nälänhätää monipuolisesti käsittelevässä selvityksessä nimeltä Nälkävuodet 1866--68 Ala-Sääksmäen kihlakunnassa. Kun pulan ja vaivan keskellä oli varauduttu äityviin laittomuuksiin, henkilörikokset suorastaan vähenivät ja omaisuusrötöstenkin kasvu jäi pieneksi. Muustakaan ”siveellisestä rappeutumisesta tuskin voi puhua”.

Nälkävuodet 1866–68 on otteeltaan asiallinen, maltillinen ja toteava esitys koko Suomen väestöä 1866--1868 pahoin koetelleesta kurimuksesta. Suuriruhtinaskuntaa ravisteli modernisoituvan läntisen Euroopan viimeinen suuri ruoka- ja ravitsemuskriisi, jonka aikana yritettiin muun muassa kannustaa sienten monipuolisempaan käyttämiseen ja jäkäläleivän leipomiseen. Tragedian mittaluokka jätti kuitenkin nämä ja muut niksit sivurooliin. Nälkävuodet-kirjan tarkastelussa ovat yksittäisen hämäläisen hallintoalueen tapahtumat ja kokemukset, jotka asetetaan koko maakunnan ja maan koettelemusten yhteyteen.

Historiantutkija Oiva Turpeinen on myöhemmin (1986) luonnehtinut 1860-luvun lopun nälänhätää Suomessa ”perinteiseksi kuolleisuuskriisiksi”. Tämä nimitys 270 000 uhria vaatineelle -- lähes kymmeneksen väestöstä tappaneelle -- tuholle on tarkoituksellisen paradoksinen. Ajatuksena on se, että monilla tavoilla edistyneelle mutta teollistumisessaan ja kaupungistumisessaan jälkijättöiselle maalle saattoi kuin saattoikin vielä tulla kohtaloksi kaukaisilta vuosisadoilta tuttu, vanhanmallinen katastrofi. Suoranaisen aliravitsemuksen sijaan kuolemaan johtivat tyypillisesti yleistä kansanterveyttä koettelevat sairaudet, erityisesti lavantauti. Yhtä kaikki ruokahuolto romahti, kun viljavarastot olivat mitättömät. Tähän taas vaikuttivat jo 1850-luvulta alkaneet huonot sadot, kun myös emämaa Venäjän pohjoisosissa miljoonat näkivät nälkää. Viljan tuontiyrityksiä vaikeutti jäätyvä Itämeri.

Nyt uudelleen julkaistava nälkävuositutkielma 70 vuoden takaa on säilyttänyt arvonsa -- tai paremminkin kasvattanut arvoaan -- sekä paikallishistorian etevänä taidonnäytteenä että myös aiheensa takia erityisesti katastrofihistoriana ja yleisemmin sosiaali- ja taloushistoriallisena työnä. Kun Miikka Voutilainen tohtoroitui historioitsijana Jyväskylän yliopistossa teoksellaan Poverty, Inequality and the Finnish 1860s Famine (2017), hän käytti tätä vanhaa opusta yhtenä vakiolähteistään. Sen sivuille kohdistuu väitöskirjassa peräti yhdeksän viittausta, eikä yksikään niistä riitauta paikallisselonteon tietoja tai päätelmiä. Voutilainen myös huomautti 2019 (Artikkelikokoelma 1860-luvun nälänhädästä [kirja-arvostelu teoksesta Nälkävuodet 1867--1868. Toim. Jussila & Rantanen 2018] Historiallinen Aikakauskirja 2/19), että nyt ensimmäistä kertaa itsenäisenä teoksena julki tuleva 40-luvun teos tulisi pitää nykyistä vahvemmin mukana suuronnettomuusvuosien tutkimuksessa.

Nälkävuodet 1866--68 Ala-Sääksmäen kihlakunnassa -raportin laatija kuoli jo ennen sen ilmestymistä. Filosofian kandidaatti Hannu Voipaala syntyi 21. helmikuuta 1916 Sääksmäellä vauraaseen maanomistajasukuun. Hän oli Voipaalan kartanon 1800-luvun lopulla perheelleen hankkineen ja kunnallisneuvoksena vaikuttaneen Waldemar Niemisen poika. Hannu Voipaala ehti 30-luvun loppupuoliskolla esimerkiksi kerätä ihmisten muisteluksia Längelmäen kyläyhteisöstä, kartoittaa Somerniemen yhteiskunnallisia oloja, koota metsänkäyttöä koskevaa muistitietoa Kuhmoisissa ja paneutua saman (1868 perustetun) kunnan alueella koettuihin nälkävuosiin ja alustavasti myös ravintotilanteeseen Ala-Sääksmäellä tuohon aikaan. Laajimman aikaansaannoksensa Nälkävuodet 1866–68 hän sai viimeistellyksi, ennen kuin lähti rintamalle ja kaatui talvisodassa 3. maaliskuuta 1940 Viipurin tienoilla.

Helsingin yliopiston historian professori Jalmari Jaakkola laati muistosanat Historiallinen Aikakauskirja -vuosikertaan 1941. Hän mainitsi, että Voipaalalta oli odotettu nälkävuosista väitöskirjaa. Sen nyt faksimilena ilmestyvä esityö näki päivänvalon ensimmäistä kertaa 1941 Suomen Historiallisen Seuran nälkävuonna 1866 perustetussa julkaisussa Historiallinen Arkisto, sarjan muitakin kirjoituksia sisältäneessä XLVIII niteessä. Toisen tulemisen hetkellä ntamo kiittää SHS:n ja HA:n julkaisuoikeudet nykyään omistavan SKS:n suosiollisuutta (niin rauenneet kuin tekijänoikeudet ovatkin).

Suomen hätä sai ”kansainvälisen eliitin” havahtumaan avustustoimintaan. Tästä antologia-artikkelissaan (Nälkävuodet 1867--1868. Toim. Jussila & Rantanen) ulkomaisen lehdistön uutisoinnista mainitseva historioitsija Tiina Männistö-Funk lisää, että pohjoinen kurjuus nähtiin kyllä esimerkiksi Britannian ja mannermaan metropoleissa eurooppalaisena ilmiönä mutta kuitenkin olennaisesti ”kaukaisen takamaan” asiana.

Turpeisen toinen kirja aiheesta keskittyykin nälkää 1860-luvulla nähneen Suomen kansalliseen suuronnettomuuteen ennen muuta meikäläisenä sosiaali- ja hallintohistoriallisena avaintapahtumana. Teoksen otsikko Näläntorjunta ja hyvinvointivaltion perusteet (1991) kertoo näkökulman, joka on edelleen luovuttamattoman tärkeä. Turpeinen kyllä päätyy siihen, etteivät hallinnon ja kansalaisen suhteet jäsentyneet nälänhädän aikaan ollenkaan niin ratkaisevasti kuin niitä ennen (1808--1813) ja niiden jälkeen (1891--1893). Yhtä kaikki nälkävuosien ajatteleminen sosiaalivaltion kehittymisen näkökulmasta on merkittävää vielä edelleenkin, kun puhutaan pohjoismaisen yhteiskuntajärjestelmän tulevaisuudesta.

”1860- ja 1870-luvut ovat Suomen historiassa suurta murrosaikaa. Ennen tätä taitetta vallitsi maassamme alkeellinen maatalous, sen jälkeen tulee teollistumisen ja järkiperäisen maatalouden aikakausi. Mutta näiden kahden aikakauden vaihteeseen sattuu järkyttävä tapahtuma […].”

Nämä Voipaalan kirjan alkusanat lainataan myös kirjoituskokoelmassa Kun halla nälän tuskan toi (1991). Useimmista sen artikkeleista vastaava Antti Häkkinen, nykyinen Helsingin yliopiston sosiaalihistorian dosentti, liittää sitaatin ”taitekohtaan”, jossa myös Suomen ”kunnallishallintoa uudistettiin käytännössä koko nälkäkriisin ajan”. Mittava kurjuus osoitti kaikille vastaansanomattomasti, että niin maatalous ja köyhäinhoito kuin myös hallinto kaikissa portaissaan vaativat muutoksia toimiakseen paremmin.

Nälkävuodet rääkkäsivät Suomea epätasaisesti niin sosiaalisesti kuin maantieteellisestikin. Kun esimerkiksi Helsinki väisti pahimman, Viipuri ajautui lähes sekasortoon.

Toistuvien katovuosien ja pitkien talvien piinaamassa 1860-luvun Suomessa hätäapua ei saatu kyllin tehokkaasti tilanteen yltyessä vaikeimmaksi. Senaatin finanssitoimituskunnan päällikkönä vuodesta 1863 toiminut senaattori J. V. Snellman (1806--1881) vastasi autonomisen maan tuloista ja menoista läpi nälänhädän. Hän soimasi itseään vielä 1876 mainiten kirjeessään ”maahan murretusta sielusta” ja ”katkerasta muistosta”, kun mikään pelastusyritys ei ollut riittävästi lieventänyt tilannetta ja tuntuvasti säästänyt ihmishenkiä. Myöhemmässä tutkimuksessa on kiistelty siitä, missä määrin valtiollinen epäonnistuminen väestötuhojen hillitsemisessä voidaan lukea Snellmanin tai muiden julkisen vallan käyttelijöiden viaksi.

Esimerkiksi Turpeinen käy (1986) läpi kysymyksiä otettujen lainojen riittävyydestä, rahallisen tuen kanavoimisesta, työttömyyden ja kerjäläisyyden ehkäisystä sekä elintarvikeavun jakamisesta ja muista viranomaisvoimin taikka muutoin toteutetuista toimista. Hän myös seuraa julkista kiistaa, jossa eritoten arvovaltainen Helsingfors Dagblad vaati suoraa köyhäinapua ja Snellman puolusti rakenteellisempaa malliaan suoraa valtiollista väliintuloa pidätellen. Tutkijan mukaan filosofitaustaista ja aiemmin niin koulu- kuin lehtimiehenä työskennellyttä poliitikkoa ei kannata sen enempää ihannoida kuin halveksiakaan, ei ainakaan väärin perustein. Julkisen debatin taktiset siirrot olivat asia erikseen, samalla kun Snellman teki sekä parhaansa että virheensä pyrkiessään eri keinoin vastaamaan kriisiin. Hänen suhtautumisensa heikoimmassa oleviin ei esimerkiksi Turpeisen sanoin niinkään edustanut kovaa linjaa, jota senaattori saattoi sanomalehtikiistoissa strategisista syistä lähetä kulloisenkin tilanteen tarpeisiin: tosiasiassa painotettiin tilallisten vastuuta niin työntekijöistä kuin työkyvyttömistä. Toisaalta Snellmanin ajama köyhäinhoidollinen työhuonejärjestelmä tuloa lupaavine käsitöineen romahti jo alkuunsa.

Turpeisen mukaan (1991) senaattori ei ollut saamaton. Hänen mallinsa vain ei tepsinyt käytännössä. Olennaista oli ”kumuloituva kurjuus”: tilalliset köyhtyivät vuosisadan puolivälistä alkaen ja ”pelkän työvoimansa avulla eläneiden” määrä kasvoi ja heidän asemansa vaikeutui vuosi vuodelta. Kerjuualue laajeni ja kerjäläisten joukkoon putosi talollisiakin.

Kaikki paheni -- vuodesta 1866 vuoteen 1867 ja uudelleen vuodesta 1867 vuoteen 1868 -- synkemmin kuin kukaan rohkeni aavistaakaan. Voutilainen ottaa etäisyyttä vähintäänkin naturalistisesta fatalismista. Väitöksen mukaan Suomen maatalouden tuottavuus oli itse asiassa hyvinkin kasvanut pitkin XIX vuosisataa. Vasta 1800-luvun puolivälin pahat katovuodet käänsivät suuntauksen laskuun. Sen sijaan maan hidasta modernisoitumista leimasivat eriarvoisuuden syveneminen varsinkin maaseudulla ja huono-osaisten vaikea tilanne. Kun hallat tai muut ”ilmastoshokit” iskivät pohjoisiin ja itäisiin osiin Suomea, köyhyyden ja heikon työmarkkina-aseman luonnehtimat ongelmat moninkertaistuivat. Näin alleviivautuu silkoista luonnonilmiöistä tai pelkästä väestönkasvusta ammentavien selitysten onttous. Snellmanista Voutilainen toteaa, että historiantutkijoista osa on puolustanut hänen toimintaansa, osa moittinut ja osa pitänyt syyllisyyskysymystä turhana jälkiviisautena tai anakronistisena arvuutteluna. Mainittuaan, että senaattori nauttii yleisesti parempaa mainetta kuin erityisesti nälänhädän tutkimuksessa, tutkija tyytyy kuittaamaan, että tätä kohtaan on osoitettu ymmärrystä ja kritiikkiä toiveajattelusta ja liian hitaasta havahtumisesta kansalliseen nääntymykseen.

Poliittisen historian dosentti Raimo Savolainen on esittänyt laajemman ja sangen kriittisen kuvauksen asiasta Snellman-elämäkerrassaan Sivistyksen voimalla (2006). Jo aiemmassa työssään aiheesta (1989) hän keskittyi vilja-avun epätasaisesta jakautumisesta johtuneeseen kerjuun kärjistymiseen. Savolainen huomautti, että Snellman oli vielä 1840-luvulla puolustanut vahvan, kunnat tarvittaessa pelastavan valtion mallia, mutta kääntyi 1860-luvulle tultaessa suosimaan kuntien täyttä vastuuta köyhäinhoidosta yleensä ja hätäaputoimista erityisesti. Pahimpien nälkävuosien koittaessa keskus- ja paikallishallinnon velvoitteet olivat jääneet kirkastumatta ja suhteet epäselviksi. Mielenkiintoisesti Savolaisen varhaiseen esitykseen kuuluvat lukuisat viittaukset teokseen Nälkävuodet 1866–68 Ala-Sääksmäen kihlakunnassa. Hän oikaisee vain yhden yksityiskohdan siinä eli väitteen Wahrenin, tammelalaisen köyhäinhoitohallituksen esimiehen, jäämisestä vaille senaatilta anomaansa täyttä 3 000 markan korotonta lainaa työkykyisten köyhien työllistämiseksi, koska Savolaisen mukaan senaatin talousosaston pöytäkirja osoittaa kolmen tuhannen tulleen -- Snellmanin esityksestä -- myönnetyksi kauppaneuvos Wahrenille vieläpä ilman takaisinmaksuvelvollisuutta. Muutoin Voipaalaa käytetään peruslähteenä.

Nälkävuodet 1866--68 tunnistaa nälkävuosien pääasialliseksi taustaksi agraarin maan maatalouden kehittymättömyyden (josta Voutilainen siis on esittänyt toiseenkin suuntaan viittaavaa tutkimustietoa kuitenkaan erikseen Voipaalaa arvostelematta) yhdistettynä luonnonoloihin. Etenkin yksipuolinen viljakasvien -- erityisesti rukiin -- suosiminen osoittautui kohtalokkaaksi. Samaan aikaan kun satokertymiä tällä suunnalla verotti myös viinanpolton tavallisuus, puutteellinen ymmärrys esimerkiksi perunaruton torjumisesta, palkokasvialojen niukkuus ja niin karjan- kuin metsänhoidon alkeellisuus kaikki estivät omavaraisuuden ja yhteisöllisen vaurauden karttumista. Snellmanin tavasta korostaa kauppiassäädyn avaintehtävää vaikeissa oloissa Voipaala vain sanoo, että jälkikatsannossa se osoitti liiallista luottamusta kauppaa harjoittavien haluun tai kykyyn ryhtyä yleishyödyllisen käsiteollisuuden edistämiseen. Hän lisää, että senaattori ei kuitenkaan millään tavoin kiistänyt valtion velvollisuutta auttaa kansalaisiaan, vaikka tähdensikin ”väestön omaa ponnistusta”. Tämä suoranainen snellmanilainen kertosäe merkitsi Voipaalan sanoin sen tiedostamista, ettei julkinen hädänlievitys -- kuten köyhäinapu ja yleisten töiden järjestäminen -- yksin riitä.

Syyllisyyskysymyksiä olennaisemmin Nälkävuodet 1866--68 Ala-Sääksmäen kihlakunnassa keskittyy kiristyvän tilanteen kuvaamiseen ja pohtimiseen käytännöllisesti ja eri yhteiselämän lohkojen eritellen. Voipaala kertoo eri toimikuntien yrityksistä saada aikaan parannusta ja käy läpi paljon tilastollista aineistoa. Niinpä esimerkiksi käsityötoimintaan panostaminen saattoi paikoin johtaa pysyviinkin tuloksiin, vaikka sen yleinen tai laaja merkitys nälänhädän torjunnassa jäi vähiin. Kirjaa voi lukea myös rajat ylittävän modernin ruokaturva-ajattelun näkökulmasta. Ennen kaikkea Voipaalan työ on tärkeä dokumentti siitä, millaista oli suomalainen köyhäinhoito moderniin teollistuneeseen ja pidemmälle kaupungistuneeseen yhteiskuntaan siirtymisen kynnyksellä. Kirja kertoo, kuinka tämä sosiaalipolitiikka ennen varsinaista sosiaalipolitiikkaa joutui kovimpaan mahdolliseen testiin. Sen lukeminen on hyödyksi myös kansalaisten toimeentulon, oikeusturvan, elämänlaadun ja osallisuuden kannalta ratkaisevia asioita käsitteleville nykyajan päättäjille. Jos demokratian koetinkivenä pysyy se, miten kansanvaltaiset hallinnot kohtelevat vaikeimmassa asemassa olevia yksilöitä ja ryhmiä, nälänhätäkirjallisuus ja tämä sen kelpo edustaja säilyvät ohittamattomina lukemisen ja oppimisen kohteina.

Lisälukemista (vrt. myös laaja Snellmania koskeva tutkimuskirjallisuus & Snellmanin Kootut teokset)
Antti Häkkinen ym., Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. WSOY, Helsinki 1991.'
Nälkä, talous, kontrolli. Näkökulmia kriisien ja konfliktien syntyyn, merkitykseen ja kontrolliin. Toim. Kari Pitkänen. Helsingin yliopisto, Helsinki 1988.
Nälkävuodet 1867–1868. Toim. Tuomas Jussila & Lari Rantanen. SKS, Helsinki 2018.
Raimo Savolainen, J. V. Snellman ja nälkävuodet 1867–1868. Snellman-instituutti, Kuopio 1989.
Raimo Savolainen, Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Edita, Helsinki 2006.
Oiva Turpeinen, Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866–1868. SHS, Helsinki 1986.
Oiva Turpeinen, Näläntorjunta ja hyvinvointivaltion perusteet. VAPK, Helsinki 1991.
Miikka Voutilainen, Poverty, Inequality and the Finnish 1860s Famine. Väit. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2017.

Toimituskulut

Postitse Suomeen (kirje / paketti)
3,00 €
Toimitusaika 7-10 päivää.

Tilauksesi tuotteet voidaan toimittaa seuraavilla toimitustavoilla.

Faksimile originaalista: Historiallinen Arkisto XLVIII (1941). 148 x 220 mm, pehmeäkantinen, 200 s. ISBN 978-952-215-841-3. Ulkoasu & taitto Göran de Kopior. OVH 27,00 euroa, ntamo.net-hinta 20,90 euroa.

Ostoskorisi on tyhjä

Toimitusehdot

Yleistä
www.ntamo.net on tarvepainojulkaisija ntamon verkkosivusto ja -kauppa. Kauppa toimittaa tilauksia Suomeen ja muualle Eurooppaan.

Toimitusaika
Useimmissa tapauksissa tilaus lähetetään tilaajalle tilauspäivänä tai viimeistään sitä seuraavana päivänä. Jos tilattu kirja on käsivarastosta loppunut, se voidaan joutua tilaamaan Saksassa sijaitsevasta painosta, jolloin toimitusajaksi tulee 7—20 arkipäivää. Tällöin tilaajalle ilmoitetaan viiveestä ja hänellä on mahdollisuus perua tilaus, jos arvioitu toimitusaika ei vastaa hänen tarpeitaan.

Tilausvahvistus
Kun tilaus on vastaanotettu, saat siitä vahvistuksen sähköpostiisi. Säilytä tilausvahvistus siltä varalta, että sinun tarvitsee ottaa yhteyttä asiakaspalveluun.

Toimitustapa
Toimitustavat ovat kirje ja postipaketti tilauksen koosta riippuen. Kun tilaus on lähetetty, saat siitä vahvistuksen sähköpostiisi.

Toimitusmaksut Suomeen
Toimitusmaksu Suomeen on eur 3,00 kun lähetyksen paino on enintään 1 kg; painavampien tilausten toimitusmaksu on eur 10,00.

Toimitusmaksu muualle Eurooppaan

Toimitusmaksu muualle Eurooppaan on eur 10,00 kun lähetyksen paino on enintään 1 kg; painavampien tilausten toimitusmaksu on eur 20,00.

*Maksutavat *
1. Pankkien verkkomaksut: Nordea, Osuuspankki, Aktia, Nooa, POP, Ålandsbanken, Tapiola Pankki, Neocard
2. Luottokortit: Mastercard, Visa, Visa Electron

Palautusoikeus ja tilauksen peruutus
Asiakkaalla on oikeus peruuttaa tilauksensa kokonaan tai osittain ennen sen toimittamista. Tuote on mahdollista palauttaa 14 vrk sisällä tilauksen vastaanottamisesta. Palautettavan tuotteen on oltava samassa kunnossa kuin se on ollut vastaanotettaessa, käyttämätön ja myyntikelpoinen. Kirjan mukana on oltava tiedot tilauksesta, johon palautus kohdistuu, sekä verkkokaupassa maksetussa tilauksessa tilitiedot maksun palautusta varten.

Tekninen tuki
Kauppasovelluksen käyttöön liittyvissä ongelmissa pyydämme ottamaan yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen info.ntamo@gmail.com.

Asiakaspalvelu
ntamo / Yargon
Suonionkatu 7 C 31
00530 Helsinki
+359-40-7358768
email: info.ntamo@gmail.com
alv.rek.