Leena Kellosalo, TULIKÄRPÄSIÄ TAMMELAN YLLÄ (2021)

”Maailma on yksi suuri appelsiini”

Leena Kellosalolla on tunnustettu erityistaito laajojen näkymien ja monikerroksisten kokemusten säkeistämisessä. Usein dramaattisessa vauhdissa ja toisinaan kosmisen mittaluokan liikkeessä on vähällä jäädä näkymättömiin, kuinka paljon hänellä on silmää myös yksityiskohdille ja niin asetelman kuin ajatelman muodolle. Barokkiin vivahtava monipoimuisuus ei estä toteavaa ilmaisua, kun sitä tarvitaan.

Tulikärpäsiä Tammelan yllä jatkaa edellisen kokoelman -- Hevosenpääsumussa (2018) -- miljöissä Karjalan ja Pirkanmaan seuduilla. Paikat ovat tyypillisesti urbaaneja, mutta luonto pääsee sekin oikeuksiinsa näissä ylisukupolvisesta dynamiikasta ammentavissa teksteissä. Ihmisten teot ja heidän välinsä ovat taajaan hirmuisia, mutta Tulikärpäsiä ei kangistu eikä yksiulotteistu. Se laulaa ylistystä elämän riemuille ja sydämen kyllyydelle.

Leena Kellosalon aiemmat kokoelmat on otettu vastaan innostuneesti. Marja Haapio suitsutti Kiiltomato-arvostelussaan esikoisteosta Leonardo sai siivet (ntamo 2015) vaivattomasti soljuvaksi ja tehoisuudeltaan pökerryttäväksi ja Liisa Enwald liittyi myöhemmin sen ekspressionistisen säästelemättömyyden kehujiin. Hevosenpääsumussa (ntamo 2018) vakuutti kriitikot vielä laajemmin ja toi tekijälleen Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kirjaa luonnehdittiin ”upeaksi” (Leena Lumi), ”hereäksi” (Eila Kostamo), ”eloisasti virtaavaksi” (Anna-Leena Ekroos), ”hohtavaksi” (Anne Puumala), ”huimaksi ja raikkaaksi” (Juha Siro) sekä ”rikkaaksi” (Marja Haapio). Enwaldin sanoin se on ”pakahduttavan runsas, kielellisestikin yllättävä ja jopa avantgardistinen, silti modernismin perinteestä rikkaasti ammentava teos”.

Suomen ja kirjallisuuden gradunsa Helvi Juvosesta tehnyt ja niin opettajana ja kriitikkona kuin näyttelijänäkin toiminut Kellosalo tunnetaan myös maan rajojen ulkopuolella. Hänet kutsuttiin Suomen edustajaksi yhdysvaltalaisen Brown Universityn käännöskirjallisuuden tutkimusohjelman Purple Ink -hankkeeseen, jossa ilmestyi hiljattain hänen runojaan niin englanniksi (Nicolás Barbosa López) kuin espanjaksi (Zoila Forss & Crespo-Moreira). Esikoiskokoelman tekstejä sisältyy myös antologiaan Kääntämätön luono/ Untranslated nature (Rosetta Versos 2021) (englanniksi Maikki Soro).

Uuden kokoelman runoista osa ilmestyi sikermänä Parnasson numerossa 4/2021.

Ӏidin kynsien valkeat kuut napsahtelevat /
Remingtonin mustille näppäimille/
avaruuden ikkunaruutuun/
Hän piirtää tiedustelulle kartan […]”


"Kuvakieli on ainutlaatuista."
Leena Lumi kirjablogissaan 16/ix/21.

"Tammela juurruttaa konkreettiseen paikkaan ja tulikärpäset siivittää hurjaan mielikuvituksen lentoon. Runot ovat hyvin visuaalisia, mutta myös muita aisteja ruokitaan."
Lumousta etsimässä -blogi 16/ix/21.

"Aitosyntyistä runoutta. Lapsen yksilöllisen kokemuksen tuoreus [...] on sulautettu luontevasti aikuisen [...] näkökulmiin."
Eila Kostamo Facebook-ryhmässä Kirjallisuuden ystävät 22/ix/21.

"[K]okoelma pitäytyy tiukasti teemassaan ja kehii sisäänsä draaman kaaren. Ei irrallisia runoja, vaan jokainen sivu rakentaa aiheeseen lisää ja avaa [...] uusia ulottuvuuksia. [...] Vaikka Kellosalon kieli kulkee tiukalla päälauseella, aisteille kokoelmassa kirjoitetaan[.]"
Juha SIro, Mitä tapahtuu todella -blogi 15/x/21.

"[R]iuhtaisee syvälle Tampereeseen heti ensimmäisestä runostaan. [...] Siinä kuvataan nuoren henkilön toiminnansäätelyä pelon ilmapiirissä: uskontotunnin aikana nielusta vihdoin irtoaa koululounaan lihapala, eikä hän ei uskalla sylkäistä sitä pois. [...] Alun merkitysrikkaus herättää ottamaan vastaan tulevaa runsautta. Surrealistinen, nopeasti etenevä matka teoksessa on kuin leikkaus tajunnan lävitse. Runot ovat täynnä toimintaa ja tekemistä -- kolistelusta hohottamiseen, levitoinnista louskuttamiseen. Verbit tuntuvat täysiltä ja lihallisilta luennassa. [...] Teos näyttää kauniisti ja uudesti ihmissilmälle vaikeita tilanteita. Luen tositarinan lapsesta ja onnettomuudesta kerrankin muualta kuin roskalehdistöltä. Se elvyttää.
Uskomattoman vauhdin ja villien tilanteiden lisäksi saan lukea kauniita, absurdeja ja yllättäviä kielikuvia: ”lumottu näätä tanssii”, ”Jumala on pieni eläin/ joka lohduttaa”.
Kellokosken kolmas teos näyttäytyy minulle siirtymäriittinä. Teos sisältää toisen maailmansodallisen verran vanhaa surua, jota luen varovasti, etten menisi rikki. Siihen on kirjoitettu yksi lapsuuden loppu, kanan kuolema ja uimaan oppiminen. Aili ja Johanna vaikuttavat tutuilta vaikken tunnekaan heitä omasta lapsuudestani, ainakaan niillä nimillä."
Maiju-Sofia [Pitkänen], Runografi, helmikuu 2022

"Tulikärpäsiä Tammelan yllä vahvistaa [...] rytmitajun säilymisen. [...] Runoja on miellyttävä lukea."
Erkki Kiviniemi, Kulttuuritoimitus 4/vii/22: Parasta juuri nyt

"[R]unot ovat kuviltaan hyvin voimakkaita ja selkeitä. [...] Kieli on rikasta ja miellyttävää. Tyyli on hyvin runsasta ja kuvallista. [...] Runoissa on paljon helposti lähestyttävää[, mutta] [...] teksti ei ole [...] liian helppoa tai yksioikoista, vaan runsaskuvainen kieli tarjoaa pohdiskeltavaa. Kokonaisuus on hyvin yhtenäinen. Tämä ei ole kokoelma irtonaisia tekstejä sieltä tai täältä, vaan kehittelee samoja henkilöitä ja tapahtumia runosta toiseen."
Mikko Saari, Kirjavinkit 15/viii/22

"[...] rikkaiden runokuvien ryöp[py] [...]
Runojen kieli avaa [...] aivan toisen ulottuvuuden [tutulta kuulostavaan lähtökohtaan eli sodan ja lapsuuden tematiikkaan]. Jos jotkut säkeet kertovat ja toteavat muistoja, niin toiset rinnastavat ne yllättäviin yhteyksiin, jopa kosmisiin näkyihin. [...]
Uusien runojen runkona on usein vankka, konkreettinen kuvallisuus. [...] Lapsen tapa kokea laajenee hänen kielensä yli. Runojen puhujaa ei rajoita mikään yksityinen näkökulma.
Kellosalon runojen vahvin anti on juuri se, etteivät runojen kuvat alistu niiden aiheeseen, eivät tyydy arkiseen ja tavanomaiseen sanastoon[.] [...] Näin syntyy jännite itsenäisiksi pyrkivien kuvien ja kuvatun elämänmenon välille. Arjen kulusta aukeaa aukkoja, joihin mahtuu melkeinpä toinen elämä. On seireenien laulua, Säkkijärven spektroliittikallioita, pulunmentävä aukko taivaassa. [...]
Sodan muistot luovat muutamaan runoon rujon, kouraisevan tunnun.
Jokainen arkinen havainto saattaa ponnahtaa hetkessä toiselle, mielikuvituksen ja säkenöivien kielikuvien tasolle. Eikä kaikki ole arkea, mukana on myös spiritistinen istunto. [...]
Rehevä kuvasto antaa runoille [...] erityisen latauksen. Silloin lapsikin katsoo omissa kastajaisissaan Hugo Simbergin freskoja katossa."
Jukka Koskelainen, Helsingin Sanomat 10/xii/22