Kari Aronpuro, ROUHEIMMAT (2021). Toim. Tuomas Taskinen

”ta tam, bom bom; hascha hascha: bomm”

Näin kuuluu säe ”Hallelujah”-otsikon saaneessa septetissä vuosimallia 1960. Kaksikymmenvuotias Kari Aronpuro pääsi ääneen Pentti Holapan toimitteessa Matkaopas huomiseen, jonka jälkeen ensimmäistä omaa kokoelmaa saatiin odottaa neljä vuotta. Sitten ilmestyikin melko tasaiseen tahtiin 21 muuta alkuperäisrunoteosta ja kaksi niistä kokoiltua valikoimaa. Siinä sivussa Aronpuro on tuottanut myös ikimuistoista proosaa ja tärkeitä suomennoksia.

Rouheimmat. Sommittuma 1960--2021 on erilainen koonnos kuin Selvää jälkeä. Runoja 1964--1987 (Kirjayhtymä 1988) ja Retro 1964--2008 (ntamo 2008). Alaotsikkonsa mukaisesti se haukkaa pidemmän siivun aika-avaruutta ulottuessaan vuodesta 1960 nykypäivään ja siis halki tekijänsä tuiki merkittävän myöhäistuotannon. Lisäksi se edustaa Aronpuron ja redaktöörinsä Tuomas Taskisen havittelemaa kuin itsestään syntynyttä ja niin systeemisyydestä ja essentialismista kuin kronologiasta irtoavaa seka-aineksista rykelmää, joka yhtä kaikki täyttää paikkansa, esittää kohteensa ja ajaa asiansa. Oli miten oli, Rouheimmat onnistuu havahduttamaan aronpurolaisuuksiin vihkiytyneenkin lukijan tämän œuvren moninaisuuteen, jossa vilpoinen merkkileikki ja uuttera kielentutkailu yhdistyvät hurjasti iskevään ja kuumasti hönkäävään ilmaisevuuteen.

Jälkisanassaan Taskinen käsittelee Aronpuron runojen teoreettisia taustoja ja käsitteellisiä ulottuvuuksia tarkastellen esimerkiksi minuuksien syntytapoja. Osoittautuu, että näille teksteille ratkaisevaa on usein ”kiinnostus omaan materiaalisuuteensa tai ’konkreettisuuteensa’”, mikä takaa poeetalle lukijakuntaa nyky-yleisön keskuudessa. Muun muassa löytötaideteoksista innoittunut, tietoverkkoihin jo varhain perehtynyt ja monesti humorismiin vakavissaan sukeltava Aronpuro on asiayhteyksien vaihtaja ja perinteiden kieputtaja, joka on menetelmällisyydestäkin ammentaessaan pikemminkin kokeilija kuin kuuliainen toteuttaja. Yhteiskunnallisetkin aspektit hänen tuotannossaan noteeraava Taskinen auttaa lukijaa kysymään lisää hyviä kysymyksiä mihinkään yhteen oivallukseen tai kokemukseen palautumattomasta elämäntyöstä.

Rouheimmat sisältää myös Taskisen ja Aronpuron huomautuksia ja taustatietoja runoista.

Aronpuron vuosien varrella lujittunutta kiinnostusta erilaisiin koontumiin tai sommittumiin voi jäljittää kaukaakin. Debyyttikokoelmasta Rouheimpiin mukaan valittu isäaiheinen runo ”Kahdeksan lausetta” varaa jo otsikossa määrällisyyteen ja sisältää luetteloteknisestikin kiintoisia säkeitä: ”Me saimme paketin: saapasharjan, taskukellon,/ lankkipurkin, äitini kirjeet, palan veristä selstoffia./ Talvella me söimme juurikasveja, istuimme pommisuojassa/ ja minä opettelin puhumaan. ”

Aronpurolla inventoivuuskaan ei ole ei-keksivää eikä eksperimentaalisuus tai arkisuus ei-luovaa. Hän tokaisi 70-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa, että ”[k]ävelen kaikki tekstit. Jos ne eivät sovi kävelyyn, ne eivät sovi suuhunkaan.” Aronpurolainen runo tuntuu siis toteutuvan yhtaikaa keräilyn ja näpräilyn, pakotteiden ja konseptien, puhunnan ja poljennon keinoin.

Rouheimmat seuraa näitä infoyhteyksiä, voimaviivoja ja jalkapolkuja pitäen sisällään myös nyt kirjamuodossa ensimmäistä kertaa julkaistavia viime vuosien runoja. Samalla tämä sommittuma nostaa monet kummat mestariteokset uuteen lukuun. Vieretysten ja perätysten kuullaan niin rakastamisesta kuin unohtuneista henkilöistä, ainutkertaisista tapahtumista ja kielten mahdikkaasta olemisesta.

"[…]
Tammerin valoissa näkösäde osui kuusivooninkisen tornin huippuun
[…]
Mitä minulla on taivaassa tekemistä?
[…]"
(2017)

Kari Aronpuro on tamperelainen runoilija ja kollaasitaiteilija. Hän on ensimmäisistä teoksistaan -- runokokoelmasta Peltiset enkelit (1964/ntamo 2014) ja koosteromaanista Aperitiff -- avoin kaupunki (1965/ntamo 2015) -- alkaen kuulunut omaleimaisimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin tekijöihin pohjoisessa ordkonstissa. Muista ydinluomuksista mainittakoon runokirjat Kirjaimet tulevat (1986), Tasanko 967 (1991), Kihisevä tyhjä (ntamo 2010) ja pelkkää barnumia (ntamo 2014) sekä romaani Kääntäjän floppi (ntamo 2015). Jälkiperäistöinä ovat syntyneet Werner Aspenströmin Vuosikertomus (ntamo 2011), Hans Magnus Enzensbergerin Mausoleumi (ntamo 2013) ja David Marksonin Lukijan luomislukko (ntamo 2015, yhdessä Silja-Maaria Aronpuron kanssa) sekä Ezra Poundin Pisan cantot (ntamo 2018), joka toi Aronpurolle Kääntäjäkarhun ja Tampereen kaupungin kääntäjäpalkinnon vaikuttaen osaltaan myös Alex Matson -palkinnon ja Kordelinin säätiön erikoispalkinnon myöntämisiin.

Tuomas Taskinen on Tampereella asuva runoilija ja kriitikko. Aronpuron tuotantoa hän on harrastanut jo hyvän aikaa: Rouheimpia edeltää hänen pro gradunsa (Jyväskylän yliopisto 2018) ”myöhäiskonseptualistisesta” aikaansaannoksesta pelkkää barnumia (ntamo 2014). Taskisen runoja on julkaistu esimerkiksi dialogimuotoisessa teoksessa Lainattua valoa (Esterin Kirja 2019, yhdessä Venla-Vanamo Asikaisen kanssa) ja oi-zinessä. Tuli&Savun ja muiden kirjallisuuslehtien lukijat tuntevat hänet tarkkanäköisenä, runouden puntarointiin erikoistuneena kirjoittajana.

"[R]unoja kelpaa nautiskella. [...] Aronpuro on kirjoittanut yli 1 400 runoa. Rouheimmissa niitä on 160. [...] [K]okoelma toimii ällistyttävän hyvin. Kun uusi ja vanha runo kohtaavat, ne ensin vähän kainostelevat ja lymyilevät, mutta kohta jo löytävät jotain yhteistä, vaihtavat pari sanaa, muistoa, ajatusta -- ja kas, syntyy uutta, syntyy kerrostumia, oivalluksia, raikkautta, siis runoutta. [...] Rouheimmista löytyy myös ilahduttavan laaja viitteiden osasto."
Matti Kuusela, Aamulehti 20/i/22

"Lukiessa ei voi olla tulematta käännytetyksi puoltamaan Rouheimpia. Se on niin hauskasti koottu[.] [...] Taskinen ei sano, mutta tuntuu kuin hän rakentaisi ennakoimatonta kollaasia Aronpuron tuotannosta. [...] Loppupuolelle ovat sommittautuneet muun muassa suosikkini, esikoisteoksen Peltiset enkelit huomatuin runo ZODIAC (AIVOFILMI), suomalaisen kuvarunon klassikko, Tuija Välipakan toimittamalla Suomi on runo -sivustolla julkaistu Vaarin fragmentit (2017) ja Lehmän henkäyksiin (2008) sisältyvä ”Pajupilleilyä”/ Haikuja.
Iloinen kirja ja rouhea!"
Erkki Kiviniemi, Kulttuuritoimitus 2/ii/22

"[K]äännökset mukaan lukien on hyviä syitä julistaa 2010-luku jo yli 60 vuotta operoineen runoilijan luovaksi huippuhetkeksi. [...] Rouheimmat antaakin ilahduttavan paljon tilaa tuoreemmille teoksille Kihisevä tyhjä (2010) ja pelkkää barnumia (2014). Jälkimmäinen on eräänlainen tekijänsä magnum opus, joka osui myös aikaan, jolloin monet Aronpurolta vaikutteita saaneet nuoret tekijät julkaisivat kiinnostavia teoksia. Barnumia paremmin kokeilevan runon henkeä tiivistävää kotimaista kirjaa ei ainakaan itselleni tule mieleen. [...] Aronpurolle kummallisinkaan runokeino ei ole vieras. Niinpä saamme käyttöömme esimerkiksi reseptejä fejeestä eli Fidžin-merenneidoista valmistettaviin ruoka-annoksiin. [...]
Aronpuro ei missään vaiheessa ole hylännyt yhteiskuntakritiikkiä. Runon [Jæzzeit nyt] verbaalinen levottomuus saa lukijansa miettimään, kuinka johdateltavissa sitä päivittäisessä ärsyketulvassa onkaan.
Elämän hälyä suurella huumorilla kanavoivan levottomuuden ohella Aronpurolla on myös arkinen, pohdiskeleva minä, joka etenkin 1980- ja 90-lukujen runokokoelmissa tuotti lukuisia koskettavia säkeitä perhe-elämästä.
Runoilija ottaa lapset vakavasti, mikä tarkoittaa sitä että runoissa heille on tilaa olla juuri niin hauskoja ja oivaltavia kuin ovat[.] [...]
Rouheimmat on myös metodissaan uskollinen tekijänsä tuotannon myötä kiteytyneelle eetokselle: että mistä tahansa tekstistä saa runon, ja sanojen järjestämiseen sattuma voi olla yhtä hyvä metodi kuin joku muukin. [...]
Puutteineenkin Rouheimmat tuntuu saatavilla olevista valikoimista parhaalta tavalta tutustua Aronpuron tuotantoon, sattumanvarainen pätkä Aronpuron tekstiä nimittäin on paras tapa tutustua tähän runoilijaan. [...]
Vierivät kivet ovat myös, kenties varakkuuttaan, sammaloituneet vanhoihin temppuihinsa, siinä missä Aronpuro keksii joka kirjaan tukullisen uusia."
Vesa Rantama, Helsingin Sanomat 12/ii/22

"Pitkän ja monimuotoisen kirjoittanuran tehneen (ja sitä yhä jatkavan) Kari Aronpuron [...] laajuudesta antaa [kuvaa] pian Rouheimpien jälkeen ilmestynyt Kootut runot I--IV (Palladium Kirjat, 2022), jonka kokonaismitta on 1 800 sivun paikkeilla. Kootuista runoista kuitenkin puutuu vuoden 2014 teos pelkkää barnumia, joka on itsessään yli 300-sivuinen. [...] Aronpuron katalogista löytyy myös proosa- ja suomennostöitä. Laajuutta tuotannolla siis riittää.
Ja niin riittää myös [...] monimuotoisuutta -- tähän Rouheimmat tarjoaa kattavan näkymän. Laajempaa runouden keinojen skaalaa ei heti tule vastaan. Kansien välistä löytyy listoja, käsin kirjoitettuja tekstejä, useita eri kieliä, konkreettista runoutta, löydettyä runoutta, Heideggeria tamperelaisittain, jne. jne. Iso osa runoista käsittelee tavalla tai toisella kieltä itseään: sitä, millä tavoin kieli toimii, luo merkityksiä ja yksinkertaisesti on. Sitä, miten muoto, konteksti ja kieli (kuten suomi, ruotsi, ranska, kiina) vaikuttavat kieleen.
Monimuotoisuutta korostaa entisestään se, etteivät valikoiman runot ole missään ennaltamäärätyssä järjestyksessä, eivät kronologisessa tai temaattisessa. Näiden sijaan runot ottavat teoksessa sommittuman muodon. [...] Sekä rakenteensa että runojensa kautta Rouheimmat puhuu sekoittumisen, kronologioiden unohtamisen ja uudelleenluennan puolesta. 'Älkäämme siis ripustautuko runojen ‘pysyvyyteen’: jokaisessa lukutapahtumassa ne aukeavat uusina, jos olemme virittyneet sille herkistymään', sanoo Taskinen jälkisanoissaan.
Aronpuron runo vuodelta 1994, kokoelmasta Pietas, Rouheimpien sivulta 34, kiteyttää mielestäni hyvin tämän tekstien äärellä ajan viettämisen nautinnon:
'Eksyimme kirkkaan ojan sillalle / nojasit kaiteeseen, olit onnellinen/ että on pinta/ että on heijastukset/ pohja ja pohjan tapahtumat/ että mielensä voi sijoittaa mihin tahansa kerrokseen// eksyneenä kirkkaan veden äärellä''"
Atte Koskinen, Runografi, lokakuu 2022

"[T]ekstien välisten yhteyksien hahmottaminen on entistä enemmän lukijan vastuulla. Kronologian sekoittamisen lisäksi Aronpuro täydentää ja kommentoi vanhoja runojaan, siteeraa ja uudelleenkontekstualisoi itseään. [...] [K]ronologian rikkominen nostaa esiin yllättäviä temaattisia jatkumoita. Harva ehkä ajattelee Aronpuron runoutta sotakirjallisuutena, mutta sivujen 60--73 runot, jotka on koottu yli 50 vuoden ajalta, osoittavat, että hän on käsitellyt aihetta koko uransa ajan. [...]  [Toisessa maailmansodassa sokeutuneen Karl Helge Wirkbergin teoksesta Jag är hjärninvalid (1949) aineistonsa ottava pitkä] montaasi, jossa vuorittelevat ruotsinkielinen alkuteksti ja suomennos, tuo näkyväksi, miten kieli etäännyttää sodan kauhut. Runo on uudella tavalla ajankohtainen nyt Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Nyt jos koskaan on oltava tarkkana, millaisella kielellä sodasta puhutaan, sillä sotaa käydään aseiden lisäksi myös sanoin. [...]
[Aronpuro] on aina ollut kiinnostunut nykyisyydestä, oli kyse sitten uusista teknologioista tai kielenkäytön muutoksista. Hänen runoutensa pysyy kuranttina [...] juuri siksi, ettei se tule koskaan valmiiksi vaan on aina valmis kokeilemaan uusia asentoja. Ja toki kunnia kuuluu myäs nuorempien sukupolvien vesahaapaloille ja tuomastaskisille, jotka ovat nähneet Aronpuron runoudessa sellaista, mitä hänen sukupolvensa ei. [...]
[O]lennainen piirre Aronpuron tuotannossa on runoista huokuva lämmin huumori ja löytämisen ilo[.] [...] Tässäpä hyvä syy lukea Aronpuroa vuonna 2022: hänen runoutensa tarjoaa vastalääkettä kyynisyyteen ja turtumukseen, jotka näin kroonistuvien kriisien aikana uhkaavat joka nurkan takana."
Janne Löppönen,Tuli&Savu 3/22