L. Onerva, YKSINÄISIÄ (1917/2021)

”Ei ole ihmisen oma syy miksi, mihin hän syntyy. Mutta ihmisten yhdyspiirin velvollisuus on järjestää niin, että, syntyi ihmisjälkeläinen mihin asemaan tahansa, hänellä on tilaisuus kehittyä ihmisen arvoiseksi olioksi. Ja sitä varten ei vielä ole tehty mitään, ei mitään.”

Ajatukset ovat Salmen. Virolaissyntyinen miehestään eronnut ja etenkin ”naiskurjaliston” aseman parantamisesta kiinnostunut prokuristi on yksi helsinkiläisistä päähenkilöistä tässä ”romaanissa nykyajalta”.

Muita keskeisiä hahmoja ovat ensinnäkin haaveilijaksi itsensä mieltävä kirjoittaja Viljo Seipi ja yrittäjäksi pyristelevä Simo Vaskio. Romaani käynnistyy heidän 38-sivuisella keskustelullaan, jota seuraa ote Seiven päiväkirjasta. Sitten pääsevät ääneen ja ottavat yhteen patavanhoillinen poliitikko, lääkäri Pentti Linna ja hänen siskonsa, uuden pasifistipuolueen perustanut Kaarina Linna. Ennen kuin Salme Tamm astuu esiin, tavataan vielä venäläisen äitinsä kauan sitten menettänyt nuori Vera Soroinen. Sitten mukaan tulee myös niin ”porvarillisuuden” kuin ”rahvaanvallan” epäkohdista huomautteleva runoilija Oula Kuutti, Veran isä.

L. Onervaa paljon tutkinut kirjallisuustieteilijä Viola Parente-Čapkova on viime vuonna ilmestyneessä artikkelissaan lähestynyt Yksinäisiä-romaania yleisesti nationalismin ja internationalismin viitekehyksessä sekä erityisesti siinä kuvattua venäläisyyden ja suomalaisuuden rajankäyntiä tarkaten. Tutkija kuvaa otteeltaan ”korostetun moniäänistä” teosta aateromaaniksi, jota vallitsee keskustelu yhteiskunnallisesta tilanteesta ja kulttuurisista ilmiöistä mutta joka kuvastonsa sakeudessa ja huudahdus- tai loitsutyyppisten kuvioidensa runsaudessa pysyy myös yhteydessä fin de siècle -dekandenssia työstäneeseen taiteeseen. Parente-Čapkova keskittyy etenkin tohtori Linnan edustaman venäläiskammon ja -vihan erittelyyn, jossa kiintoisaksi osoittautuu esimerkiksi russofoobikon rasistis-sovinistinen tapa yhdistää slaavilaisuus naismaisuuteen.

Nuorta Soroista opastavan Kaarina Linnan feminismi ja vegetarismi korostavat modernin edistyksellisyyden sovittamattomuutta vanhan hapatuksen kanssa. Mutta hukassa on myös notkeampi Kuutti, joka suree sitä, että nykynainen ei enää ollut ”se suuri ja salaperäinen kissaeläin, se käsitettävä käsittämätön, miksi miehet ja runoilijat olivat” hänet hahmottaneet. Romaanissa eri tavoin toisiinsa liittyvät yksilöt pyrkivät irti kiinnikkeistään kansallisuuteen, asemaan ja sukupuoleen, samalla kun neljänteen maailmansotavuoteen sijoittuvat tapahtumat kulkevat päin traagista välienselvittelyä ja savuavaa revolveria.

Aikalaisvastaanotto ei ymmärtänyt romaanin muotoa tai sisältöä. Esimerkiksi K. S. Laurila kuittasi Kansanvalistus-arvostelussaan juonettomaksi kokemansa teoksen lajitelmaksi ”pirteitä ja henkeviä pikakuvia Helsingistä”. Vielä torjuvammin Anna-Maria Tallgren julisti Valvojassa Onervan mielikuvituksettomaksi ”latteiden varjokuvien” maakariksi ja ”käsitteitä” ihmisten sijaan tarjoavan luoman ”pöytäkirjaotteeksi”. Ja Aikaan painetussa kritiikissä soimattiin tekijän ”erittäin pientä konseptsionikykyä” -- malttamatta lisätä teilaukseen romaanin teeman huomioon ottaen erityisen arveluttavaa rystykohteliaisuutta sen ”slaavilais-melodraamallisista” ansioista. Eino Leino sai Sunnuntaissa turhaan puhua Onervasta ”yhtenä kirjallisuutemme europalaisimmista ilmiöistä” ja uutuudesta ”monumenttaalisena ajankuvauksena” nykymaailmasta ja yhteistä pohjaa vailla olevien enemmän tai vähemmän kosmopoliittisten kansalaisten yksinäisyydestä.

Onervalle Romaani nykyajalta oli etenkin professori Lea Rojolan kuvaamaan tapaan tilaisuus vastustaa rotuopein terästettyä militarismia ja perinteillä oikeutettua patriarkaalisuutta. Samalla se oli runoilijan kolmas ja viimeinen yritys romaanitaiteen uudistamiseksi Mirdjan (1908) ja Inarin (1913) jälkeen. Yksinäisiä on komea saavutus poliittisten konfliktiensa orkestroinnissa ja karaktääriensä yhdistelmässä tehokasta tyypittelyä ja riittävää moniaineksisuutta. Se on nykypäivänä hurjaa luettavaa niin ajankuvana kuin julkisena tekona hetkellä, jolloin Suomi irtautui Venäjästä ja alkoi syöksyä armottomaan sisällissotaan.

”Kaipaus miljoonissa sieluissa ei voi mennä hukkaan.”

Kansalaissotaan (Venäjällä, jos Euroopassakin) myös suoraan viittaava Yksinäisiä on romaani nykyajalta ja nykyajasta. Se nousee myös paikoin metafiktiiviselle tasolle, kuten Seiven nimittäessä Veraa romaanisankarittareksi. Tai kun kertoja latelee maailmansotavuosien tilinpäätöstä:

”Sisäisen järjestyksen, kansallisen vapauden, luokkataistelun ja yksilöllisen elämänmoraalin asiat, kaikki on jo ehditty moneen kertaan käsitellä ja valmiiksi jauhaa.”

Tämä ei kuvaa kansanvaltaisen debatin joutavuutta vaan ahdistusta sen jatkuvasta olemisesta puolustuskannalla. Onerva ja suuri osa hänen henkilöistään katsovat paremmaksi vaihtaa ajatuksia kuin ammuksia.

Lukemista
Viola Parente-Čapkova, The Effeminate Race? Ideas and Emotions in L. Onerva’s Representations of Russianness. Teoksessa Suomalaiset ahdistukset. Kansallinen omakuva ja kielteiset tunteet. Toim. Elise Nykänen & Riikka Rossi. Joutsen / Svanen, erikoisjulkaisuja 4, 2020, 47–66. [verkkokirja]

Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Toim. Lea Rojola. SKS, Helsinki 1999.