Hilda Tihlä, LEENI (1907/2022)
Hinta 19,90 €
”Tuo tumma ihon väri, lieneekö se tullut siitä, että jäi niin huonolle kasteelle, tunnustelevat kyläläiset.”
Avioton lapsi kasvaa maalaiskylässä ennen pestautumistaan -- syntymässä kuolleen äitinsä tapaan -- palvelijatehtäviin kaupunkiin. Tyttö ehtii koetella suhdettaan Jumalaan, kirkkoon ja eri kansalaisryhmiin. Kolminkertaisesti alisteinen asema työntekijänä, naisena ja köyhänä määrää kuitenkin hänen tietään enemmän kuin itsenäinen ajattelu, johon hänellä on varaa vasta järkiavioliiton solmittuaan tai paremminkin vasta leskeydyttyään.
Hilda Tihlän alun perin 1907 ilmestynyt esikoisromaani on karu esitys yhteiskunnallisesta tilanteesta moderniksi valtioksi sukeutumaisillaan olevassa Suomessa. Sen muodossa on opettavaista tarinaa sekä naturalismin ja romanttisen melodraaman vuorovetoa, mutta kaiken ytimessä pysyvät vallan ja vapauden peruskysymykset.
Hilda Joonaantytär syntyi Jämsän Juokslahdella 8. helmikuuta 1870. Hänen isänsä oli vauras talollinen, joka ajautui juopottelun ja uhkapelaamisen vuoksi vaikeuksiin, menetti omaisuutensa ja vaimonsa. Jonkin aikaa isänsä kanssa kahden asunut Hilda muutti jo yhdeksänvuotiaana sukulaisten hoiviin ja edelleen noin 1885 Helsinkiin. Hän hankki ilmeisesti ompelijan pätevyyden mutta opiskeli Ateneumin piirustuskoulussakin, kunnes avioitui 1893 postivirkailija Nicklinin (1860--1925) kanssa, otti ortodoksinimen Eugenia Ivanovna Nicklin ja asui miehensä kanssa kookkaassa huvilassa Oulunkylässä.
Kovin paljon ei tiedetä Tihlän vaiheista hänen elämänsä ensimmäisten 31 vuoden ajalta. Kirjailijaan perehtynyt tutkija Mikko Kemppainen on artikkelissaan (2021) maininnut pariskunnan ottaneen jo pian avioiduttuaan huoltaakseen oululaisen Anna Amanda Ämmälän (1868--1913) ehkä 1894 tai niillä main syntyneen Martta-tyttären (jota on aiemmin arveltu myös Nicklinin aviottomaksi lapseksi). Perhe tuli kaiketi toimeen miehen virkatuloilla, mutta lehti-ilmoitusten perusteella Tihlä järjesti tai pyrki järjestämään ainakin vielä vuosisadan vaihteessa ompelukoulutusta kotiopetusmenetelmällä.
Julkisen uransa Tihlä aloitti huhtikuussa 1902 avustamalla sosiaalidemokraattien pää-äänenkannattajaa Työmiestä (1895--1918) tekstillä ”Jos voisin”. Se käsitteli hyväosaisia rouvia, joiden palvelijoistaan laatimista todistuskirjoista asianosaisen ”naisparan koko elämä riippuu”. Olisikin syytä vaatia ”vastatodistus”, jossa arvioitaisiin tapaa kohdella palvelusväkeä ja näiden osakseen kenties saamaa nimittelyä, epäilyä ja ärjyntää sekä ravitsemusta, vapaa-aikaa, sairaanturvaa ja palkanmaksun säännöllisyyttä.
Seuraava kirjoitus kesäkuussa 1902 käsitteli sivistyneistöä yhtä lailla pistelevällä tarinalla vanhasta prostituoidusta. Syksyllä kirjoittaja osallistui sanomalehden omaan uuteen aikakausjulkaisuun Työmiehen Illanviettoon (1902--1906) äverikkömoraliteetillaan ”Miljoona”. Sitä seurasi juttu ”Vain rakkaudesta Jeesukseen”, jonka julkaisi tamperelainen Kansan Lehti (1889--1991) ja jonka kärki kohdistuu "langenneiden naisten" hyväosaisten auttajien tekopyhyyteen. Nicklininä signeerattuna ilmestyi mainittujen ensimmäisten töiden tapaan seuraavana vuonna myös teksti Kyläkirjaston Kuvalehti -palstoilla (1877--1918), kunnes pian vakiintui käyttöön synnyinpaikasta eli Vanha-Tihlän maatilasta otettu sukunimi yhdistettynä etunimeen Hilda. Juuri Gummeruksen vanhasta KK:sta tuli hänelle keskeinen areena 1903--1906. Muita foorumeita ennen kirjadebyyttiä olivat hämeenlinnalainen kaunokirjallisuuslehti Kanerva (1900--1906) ja kuopiolainen Uusi Kuvalehti (1890--1903) sekä pääkaupunkilaiset Lukutupa (1897--1910), Helsingin Kaiku (1903--1916) ja Palvelijatarlehti (1905--1906).
Tihlä ehti myös liittyä Suomen työväenpuolueesta (1899--1903) Suomen sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi (1903--) nimensä vaihtaneeseen ryhmittymään (viimeistään) suurlakkovuonna 1905. Hän osallistui joidenkin tietojen mukaan niin sanotun Viaporin kapinan eri puolilla Helsinkiä lietsomiin protesteihin kesällä 1906. Tihlä oli enemmän tai vähemmän kumouksellisena vasemmistolaisena naisena poikkeuksellinen ilmestys suomalaisessa kirjailijakunnassa siihen liittyessään 1907.
”Vaikka jokainen tietää, että sulat, nahat ja karvat, joita pukuina käytetään, ovat elävistä olennoista nylettyä lainatavaraa, hävetään kuitenkin huonoa pukua. […] Elämä on taistelua ja jalot sielut taistelevat hiljaisuudessa, Esplanaadilla on vain kauneutta ja hymyä.”
Leenissä erityistä on myös esikoiskirjailijan ikä. Kun esimerkiksi Aino Kallas debytoi 19-vuotiaana, Hilja Haahti 21-, L. Onerva 22- ja Maila Talvio 23-vuotiaana sekä Maria Jotuni ja Ain’Elisabet Pennanen kumpikin 25-vuotiaana ja Anni Swan 26-vuotiaana, Hilda Tihlä oli ensimmäisen kirjansa ilmestyessä täyttänyt jo 37 vuotta. Tässä suhteessa hän muistutti näitä aikalaisiaan enemmän Minna Canthia, joka oli tosin muutaman vuoden nuorempi avatessaan 1878 kirjailijanuransa. Oman polvensa tekijöistä Tihlä vertautuu näin katsottuna Selma Anttilaan, joka tuli 1904 esiin novelleillaan niin ikään 37-vuotiaana. Leenissä tuntuvatkin monipuolinen elämänkokemus ja kypsä näkemyksellisyys, siinä missä kirjallinen ote täysipainoisen proosatyön hallinnassa vaikuttaa hapuilevalta.
Vallankin siirtymät päähenkilön elämäntilanteesta toiseen sujuvat töksähtävästi. Toisaalta juuri tämä tai muu hiomattomuus luo teokseen erityistä viehätysvoimaa, jota kasvattavat punnitut kuvaukset erilaisten maaseutu- ja kaupunkiyhteisöjen luonteesta sekä luonteva tapa yhdistää henkilökuvauksessa yksilöllisiä juonteita, perinnekerrostumia ja modernia luokkatietoista ainesta. Jos Tihlä oli todella vastikään valveutunut työväenaatteen kamppailija, hän sukeutui erittäin nopeasti yhteiskuntakriittisen sanataiteen hallitsijaksi. Todennäköisemmin katsanto oli kypsynyt vuosien aikana: Canthiin häntä lähentää myös se, että hän pystyi elämänkokemuksensa turvin omaksumaan kerrontaansa sekä hyvin toimeen tulevan porvariston että kituuttavan työläisköyhälistön tuntoja. Suuri erityisansio Yrjö Weilinin (1875--1930) nimikkotalon ”Puolentoistamarkan kirjasto” -sarjan ensimmäisessä kotimaisessa alkuperäisteoksessa on myös sen laaja ja herkullinen sanavarasto.
”Sivahuta vain korvalle jokaista, joka vähänkin koskettaa. Siitä hyvästä, että nämä herrat juovat pullon, pari olutta, tai yhden tuutingin, pitäisi heillä vielä olla nätti tyttö nypittävänä!”
Aikalaisvastaanotto heijasteli laajempaa taloudellista ja poliittista eripuraa. ”Saattaisi nimittäin hyvällä syyllä epäillä, voiko kyseenalaisesta kirjasta löytää ainoatakaan kohtaa, mikä edes lähenisi taiteellisuutta.” Näin tölvi oikeistokonservatiivien Uusi Suometar (1881--1918) tuoreeltaan (17/xi/07) Leeniä otsikkonaan ”Heikkoa kaunokirjallisuutta”. Romaanin sijaan saadaan muka kirjoittajan eteemme ”latomia näkemiä”, joista ei koulutuksen ja ”tyylin omaperäisyyden” puutteessa synny muuta kuin ”helppohintaista tavaraa”. Mikä pahinta, ”[m]auttomuuksia ja luonnottomuuksia vilisee”, vieläpä ”suoranaisia raakuuksia”. Taiteellinen pyrkimys häviää ”agitatsioni-toimen harjoitukselle” ja ”tarkoittelevaisuudelle”. Henkilöistä tulee tekijän mielipiteiden puhetorvia. US-kriitikko myöntää, että kirjailijalla ilmeisestikin on ”tavaton kokemus- ja huomiovarasto”. Mutta pyrkimys tuottaa ”kehittävää lukemista työväenluokille”, saati tarjota ”nykyaikaisten yhteiskunnallisten liikkeitten kaunokirjallinen esitys”, suistuu ”tekeleeksi, joka yhtä vähän on omiansa kansanmiehen kuin muun taiteentarvitsijan käteen”. Sanalla sanoen Leeni on ”kasvannainen”, joka estää kirjallisuuden ”tervettä edistystä”.
Arvattavasti kirja tuoksahti suomettarelaiseen makuun pahasti mullistushenkiseltä. Ehkäpä samoista syistä romaani miellytti Työmiestä, jolla oli myös paineita korjata US:n tendentiöösiä arviota. Niin tai näin, sosiaalidemokraattilehden mielestä lähes kaikki Leenissä oli kerrottu ”yksinkertaisen puoleensa vetävästi”, jos kohta osa vielä paremmin ja osa taas ”väsähtäneemmin”. Viipurilainen Karjala (1904--) kiitti (18/i/22) ”hellävaroen” ja ”tarkalla silmällä” tehtyä luonteenkuvausta mutta moitti ”liian pitkäveteisesti” esitettyjä -- ja Työmiestä erityisesti kiinnostaneita -- maaseudun ”sivistyshommien” kuvailuja.
Kovin paljon enempää keskustelua teos ei kirvoittanut mutta tekijä pantiin kyllä merkille. Leenin jälkeen Tihlä kirjoitti etenkin Palvelijatarlehti-julkaisun uraa jatkaneeseen Työläisnainen-lehteen (1906--1923) myös kääntäen siihen tekstejä ja toimitti omana päävastuunaan työväenlastenlehdeksi luotua Ihannetta (1908--1914). Samalla hänen onnistui saavuttaa lisämainetta prosaistina, joka julkaisi 1909--1913 WSOY:n kirjailijana kaksi hyvät arvostelut saanutta kertomuskokoelmaa (Metsäkyliltä ja Jumalan lapsia) ja yhden romaanin (Hilma); salanimellä Riikka Alho ilmestyi myös novellikoonnos Kuopus (Kansa 1910). Uutta laajempaa hyväksyntää osoittaa vaikkapa se, kuinka arvovaltaiselle älymystöfoorumille Aikaan päätynyt kritiikki kehaisi Metsäkyliltä-teosta yhtä hyvin ”kaikesta teennäisyydestä vapaasta” tyylistä kuin myös ”ilman tarkoitusperäisyyden vivahdustakaan” esitetystä asiasta. Tai se, miten esikoisromaanin tyrmännyt Uusi Suometar suorastaan ylisti kahta uutta kertomuskoostetta 1909 ja 1911.
Tihlän näyttävimpiin ulostuloihin kuului heinä--joulukuussa 1910 julkaistu juttusarja ”Matkoilta.” Sen jakoi itsensä kansanedustaja Miina Sillanpään (1866--1952) päätoimittama Työläisnainen-viikkolehti. Kolmiosaisessa aikaansaannoksessaan Tihlä kuvasi sosialismin juurtumista luonnollisena ajattelumallina ja kehityskulkuna lapsuutensa Jämsän maaseutuyhteisöihin.
Toinen tähtihetki kirjailijalle koitti saman vuoden syyskuussa. Tihlän kynästä lähtenyt etusivun Työläisnainen-puheenvuoro suuntautui käsitettä ’naisen kunnia’ tai sen väärinkäyttöä vastaan. Jos miehen tekee kunniattomaksi valehteleminen, naisen saattaa samaan asiaan petetyksi tuleminen, huomautetaan tässä Leeninkin aihepiiriin sopivassa mielipidekirjoituksessa, joka huipentaa pystyvästi sukupuolikriittisen pontensa:
”Surkeassa pimeydessä ja orjuudessa on naista pidetty läpi vuosisatojen. Häneltä ei ole koskaan vaadittu muuta kuin naisellista suloutta, kauneutta ja viattomuutta. Hän on ollut kaunis eläin.”
Tihlän mukaan vinoutuneesti mielletty ’kunnia’ oli väline naisen pitämiseksi ”ala-arvoisessa asemassa”. Kirjoitus herätti vastustelua toiselta sosialidemokraattisen naisliiton aktiivilta Eliina Kajanderilta, jonka mielestä nykyisessä tilanteessa ei voitu noin vain syleillä ”vapaampaa käsityskantaa”, jossa ”sukupuolielämä” on ”luonnollinen asia niin naiselle kuin miehelle”. Tihlä vastasi, että tokko suurta näkemyseroa tästä vallitseekaan, mutta ”meidän naisten täytyy irtautua siitä luulosta, että naisen kunnia olisi sama kuin hänen ’luvallinen’ tai ’luvallinen’ sukupuolielämänsä”. Tämän kommentinkommentin perään painettiin vielä lehden (Sillanpään ohella toisen) toimittajan ja SDP-kansanedustajan Hilja Pärssisen (1876--1935) repliikki, joka puolsi tihläläistä ajatusta. Tutkija Kemppainen arvioi, että tämä pyrki muokkaamaan Tihlän näkemyksen mieleisekseen ja sivuutti sen radikaalin ytimen eli kritiikin ”naisen seksuaalisen käyttäytymisen rajoittamista vastaan”.
Esikoisrunoteoksensa -- 24-vuotiaana -- 1900 julkaissut Pärssinen muodosti Tihlän ja Elvira Willman-Elorannan (1875--1925) ohella tunnetuimman työläiskirjailijanaisten kolmikon kansalaissotaa 1918 edeltäneenä aikana. Laadittuaan jo 1895 ensimmäisen (julkaisematta ja esittämättä jääneen) draamansa Willman oli debytoinut dramatistina Kansallisteatterissa nähdyllä näytelmäteoksella Lyyli (1903) ja avustanut Työmiestä rohkeilla feministisillä kirjoituksillaan. Kun Tihlä oli käynyt keskikoulun ja ilmeisesti myös istunut yliopiston luennoilla 1903--1908, Pärssinen oli valmistunut 1886 Sortavalan seminaarista opettajaksi ja ylioppilas Willman taas opiskellut niin Helsingin kuin (mahdollisesti) myös Sorbonnen yliopistossa. Alun perin Willman oli kuulunut nuorsuomalaisiin, mutta hän siirtyi suurlakon aikoihin työväenliikkeen riveihin ja toimitti esimerkiksi Työmiehen Illanviettoa. Hänen puolisonsa (vuodesta 1906 alkaen) Voitto Eloranta (1876--1922) toimi SDP:n kansanedustajana 1908--1911.
Tihlän tilanne oli monisyinen. Jo Oulunkylässä hänen ja miehensä Nicklinin ajoittain kommuunia muistuttaneessa ja työväenyhdistyksen kokoustilana toimineessa talossa oli asunut ylioppilas ja suomen kielen opiskelija, Virroilta kotoisin ollut talollisen poika Urho Tuurala (1882--1943/4), josta tuli Tihlän rakastaja ja myöhemmin uusi siippa. Tämä teosofisesti suuntautunut työväenaatteen edistäjä oli ilmeisen samanmielinen puoliso Tihlälle, joka käsitteli omissa teoksissaan taajaan uskonnollisia ja sosiaalisia kysymyksiä limityksin. SDP:n johto suhtautui tällaisiin henkisiin pyrintöihin torjuvasti ja kielsikin 1904 teosofisten ajatusten levittämisen kanavillaan.
Joulukuussa 1910 Työläisnainen julkaisi Tihlän muistosanat ”maailman jaloimmalle miehelle” Leo Tolstoille (1828--1910). Hänen kirjoituksiaan ilmestyi seuraavina vuosina myös esimerkiksi turkulaisessa Sosialistissa (1898/1906--1918) sekä kirkonvastaisessa ja teosofiaan sallivasti suhtautuvassa Vapaa Ajatus -toimitteessa (1909--1917). Maineen karttuminen kirjailijana johti samalla näkyvyyteen myös työväenlehdistön tuolla puolen, esimerkiksi synnyinseudulla ilmestyneessä Jämsän joululehdessä 1911. Työläisnainen pysyi kuitenkin pääareenana, jolla Tihlä esimerkiksi tammikuussa 1912 kirjoitti siitä, miten Helsinkiin kohoavien ”miljoonapalatsien” tekijät -- rakennusmiehet -- kuuluivat kaupungin näkymättömiin sankareihin.
Romaani Hilma sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton. Helsingin Sanomat (1889/1904--) arvioi sen kyllä ”erittäin johdonmukaiseksi ja uskottavaksi”, siinä missä nuorsuomalainen Satakunnan Sanomat (1907--1917) kiitti ”kertomistavan varmuutta” ja ylimalkaan työn laatua. Samoin olivat suopeina esimerkiksi Vaasa (1903--1984), oululainen Kaiku (1877--1949) ja kokoomuslainen Suomen Nainenkin (1912--), ja Kirjastolehti (1908--) jopa väitti ”liikuttavan” ja lainattavaksi hyvin sopivan kirjan perustuvan ”vakavaan uskonnolliseen elämänkatsomukseen”. Pärssinen arvioi Työläisnainen-resensiossaan osuvammin, että Tihlä kuvaa hyvin sitä, miten kunnollisen kasvatuksen ja koulutuksen puute voi nostaa uskonnollisen kiihkoilun vapautumisen esteeksi.
Mutta arvovaltaiselta Valvojalta (1880--1922) herui silkkaa kalseutta. ”Lapsipsykologisesti” onnistuneena pidettyä nimihenkilön varhaisvaiheiden kuvausta ja maalaiselämän ”välitöntä” kerrontaa seurasi kaavamaisesti kaupungin ja sen asukkaiden pahuutta toitottava loppuosa. Samoin näki Aika (1907--1922), joka päivitteli etenkin päähenkilön täyttä kehittymättömyyttä läpi koko saagansa.
Ehkä kritiikki vaikutti kahlitsevasti Tihlän luomistyöhön. Joka tapauksessa elämässä tapahtui muutenkin. Tihlä, Tuurala ja Martta muuttivat 1913 Vihdin Otalammelle, jonne myös aviomies Nicklin tapasi suunnata loma-aikoinaan. Tästä mainitseva Kemppainen (2021) tietää myös kertoa, että kirjailija tarjoutui saman vuoden elokuussa kääntämään WSOY:lle teoksia ruotsista, saksasta, englannista ja ranskasta. Koulutukseltaan siis esimerkiksi Willmaniin verrattuna vajavainen Tihlä oli monitaitoinen henkilö, jonka myöhemmin kerrottiin seuranneen yliopistolla luentoja Leenin ilmestymistä edeltäneinä useina lukuvuosina.
Kääntäjäpesti ei toteutunut. Tihlä jatkoi sen sijaan lehtien avustamista ja kirjoitti esimerkiksi huhtikuussa 1914 yhden sattuvimmista pienistä teksteistään, joka ilmestyi Vapaa Ajatus -julkaisussa otsikkonaan ”Sokeita voimia”. Siinä Tihlä puntaroi ’kansaan’ vetoamisen ongelmallisuutta, suoranaista vaarallisuutta. Julkisuutta hänelle toi esimerkiksi seuraavan vuoden syyskuun Kodin Kuvasto (1910--1917), jossa 50 vuotta täyttäneestä kirjailijasta ilmestyi sekä valokuva omaisten parissa että toinen otos hänen Vihdissä sijainneesta kotitalostaan Kalliolasta. Lokakuun numerossa toimitus myönsi erehtyneensä merkkipäiväuutisessaan saatuaan -- vasta 44-vuotiaalta -- Tihlältä kirjeen asiasta. Joulukuussa Kodin Kuvasto ilmoitti Tihlän yhdeksi avustajakseen, jolta painettiinkin kertomus heti tammikuun 1916 numeroon.
Tihlä viimeisteli vielä hämeenlinnalaiselle Karistolle ”keskisäädyn elämää” kuvaavan ”porvaris”- ja ”aateromaanin” Ihmisiä (1916). Siitä lausahti Uusi Aura (1880--1964) ettei kirjan ”moninaisia ihmisvaikutelmia ja elämän pyrintöjä” ole täysin onnistuttu ”elimellistyttämään”. Aamulehti (1881--) puolestaan katsoi, että ”hajanainen” romaani oli tutustumisen väärti, koska siinä riitti ”melkoisesti elävää vauhtia ja temperamenttia, sattuvia ihmistyyppiä, jopa osuvaa arvostelua ja kirpeää leikkelyä ihmisistä ja elämästä”. Turun Sanomat (1904--) jatkoi kehuen ”tarkkaa silmää” ja moittien sovinnaisuutta sekä -- kiinnostavimmin -- huomauttaen teoksen sosialismikäsityksen olevan tarpeettoman synkkää laatua, siinä missä esimerkiksi Vapaa Ajatus näki tekijän ilmaisevan selvää myötämieltä sosialismille. Kansanvalistus (1916--1920) taas kuittasi romaanin tylsäksi.
Sitten maailmantapahtumat veivät mennessään. Tihlä liittyi punakaartiin sisällissodan aikana ja esiintyi yhtenä sen näkyvistä taiteilijoista. Jahka viipurilainen Työ (1904--1918) oli helmikuussa 1918 julkaissut häneltä pienoistarinan, vain sota-ajan kansankomissariaatin orgaanina toiminut Arbetarnas Notisblad (1918) tiesi uutisoida saman kuun lopulla, kuinka hän oli pitänyt muistopuheen ”kaatuneiden toverien haudalla” Nurmijärven Perttulassa pidetyssä ”suurellisessa vallankumouksellisessa surujuhlassa”. Tihlän kirjoitus ”Hyvästi, vanha maailma!” päätyi maaliskuun 20. päivänä niin porilaiseen Sosialidemokraattiin (1906--1918) kuin Kansan Lehti -sivuille (ja myöhemmin lappeenrantalaisaviisiin nimeltä Kansan Ääni (1907--1918)). Se käsitteli Leenissäkin esiin tulevaa aihetta eli eräänlaista valistuksen kavaluutta: tieteen edistys ja taiteen kehitys eivät olleet johtaneet ”raakuuden” poistumiseen maailmasta. ”Vihdoin me, osattomat ja oppimattomat, tartuimme murhaajien aseisiin, riistimme ne heidän käsistänsä.” Oppineiden ja tutkijoiden jääminen pois vallankumouksesta kirvoitti loppunousun:
”Jos teidän viisautenne oli sitä samaa, niin pysykää, pysykää poissa meidän joukostamme! Te ette ole meitä varten. Sillä me olemme luomassa pysyväistä sivistystä, – ei sitä, joka orjien hartioilla lepää. […] Sillä hurja on meidän rynnistävä voimamme! Te ette aavista sen suuruutta – edessänne on evolutsion alkuvoima!”
Itse asiassa Tihlä oli kirjoittanut jo 1905 Työmiehen Illanviettoon porvarillisesta sivistymisestä ”raakana petoksena”. Tämä nousikin koko hänen julkisen toimintansa ehkä johtavimmaksi ajatukseksi: niin sanottu edistys tarkoitti porvarillisesti vinoutuneessa muodossaan varakkaiden ja omistajien surutonta nautintoa kärsivien ja työtä tekevien kustannuksella. Kuten Kemppainen kokoaa, Tihlä asennoitui Pärssistä ja Willmania epäilevämmin modernisaation kykyyn korjata vikojaan ja jakaa vaurautta tasaisemmin. Siksi hän suhtautui aluksi maailmansotaankin kuin vääjäämättömänä tuloksena vallalla olevasta arvottomasta ja ihanteettomasta katsomuksesta. Tihlä erotti kansainvälisestä uutisvirrasta merkkejä sosialisminkin kääntymisestä kohti egoismia ja militarismia. Hän oli kuitenkin valmis ymmärtämään vuoden 1917 aikana Suomessa todistettuja ja porvariston ”anarkiaksi” leimaamia poliittisia väkivaltaisuuksia, joissa osattomat olivat spontaanisti asettuneet vallanpitäjiä vastaan.
Vihdin Otalammen työväentalolla toiminut punakaartin pataljoonan esikunta sai aseistetun naisosaston johtajakseen Tihlän. Ainakin värväystoimintaa ja muuta hallinnointia hoitaneen kirjailijan myös nähtiin joidenkin todistajalausuntojen mukaan kantaneen asetta. Hänen rakastettunsa Tuurala toimi neljä komppaniaa käsittävän yksikön kirjurina. Myös postivaunupiirin ekspeditööri Nicklin vietti sota-aikansa virkavapaalla vaimonsa taloudessa. Taistelukosketuksiin Tihlä ja Tuurala (saati Nicklin) eivät tiettävästi joutuneet, ja heidät ilmeisesti pidätettiin ja vangittiin Helsingissä kevään 1918 kuluessa.
Ainakin Tihlän kerrotaan karanneen Santahaminan vankileiriltä (toisten tietojen mukaan Suomenlinnasta) ja paenneen maan alla piilotellen ja ehkä Sillanpään tukemana vietettyjen vuosien jälkeen (toisten tietojen mukaan Ruotsin kautta) yli itärajan. Sinne pääsivät myös Tuurala ja Martta, niin että perhe saattoi yhdistyä Petroskoissa 1924. Vielä Työväen Kalenterissa tammikuussa 1924 oli todettu, ettei Tihlästä ollut kuulunut mitään sitten kansalaissodan. Tasan vuotta myöhemmin opettajanakin työskennellyt kirjailija pääsi kuitenkin ääneen Työläisnainen-lehden lyhytaikaisessa helsinkiläisessä Naistyöläinen-seuraajassa (1925), joka painoi hänen alun perin oregonilaisessa Toveritar-viikkolehdessä ilmestyneen artikkelinsa ”Pikakuvia Neuvosto-Venäjältä”. Tihlä raportoi siinä keisarivallan pitkistä varjoista: ”Inkerinmaakin on pelkkää historiaa -- ja tuskin mitään muuta kuin historiaa.” Hän mainitsi, että monet Yhdysvalloista maahan tulleet olivat palanneet takaisin sinne, ”missä puiden lehdet ovat dollareita ja vedet hunajaa”. Nyt oli kuitenkin ”valveutuminen” etenemässä ja ”uuden luomistyön oireita” näkyvissä.
Kokonaan Tihlä ei kadonnut tasavallankaan julkisuudesta. Hänen kirjojaan kaupattiin lehdissä, ja lausuntataiteilija Helinä Svensson-Timari (1887/9--1958) esitti Leinon, Onervan ja monen kirjailijan tekstien ohella myös hänen sanataidettaan ainakin vuoden 1925 kiertueellaan. Tuon vuoden maaliskuussa Nicklin kuoli Suomessa ja Neuvostoliittoon asettunut Tihlä ilmeisesti solmi uuden avioliiton Tuuralan kanssa.
Heinäkuussa petroskoilainen Kommunisti-lehti (1925--1937) julkaisi kirjailijan merkintöjä Suomenlinnassa vietetyltä vankeusajaltaan. ”Työväen kuvalehdeksi” Helsingissä profiloitunut Itä ja Länsi (1924--1930) sai tuohon vuosikertaansa useitakin juttuja Tihlältä. Vuoden 1926 aikana moni työväenlehti levitti uutta ja vanhaa materiaalia hänen tuotannostaan. Sen jälkeen Tihlän kirjoitteita kanavoitui lähinnä neuvostoliittolaisiin suomenkielisiin lehtiin, semminkin kun esimerkiksi I&L lakkautettiin ja laitavasemmiston toimintamahdollisuudet Suomessa ylisummaan supistuivat olemattomiin. Etenkin Petroskoissa ilmestyneen ja venäläisiä talonpoikia seuraavan kaksiosaisen vallankumousromaanin Lehti kääntyy… (1934--1936) aikaan hänestä tehtiin haastatteluja esimerkiksi leningradilaiseen Rintama-julkaisuun (1932--1937). Sekä tämä kuukausilehti että Kommunisti nitistettiin osana suomalaisemigrantteihin ja laajemmin neuvostoälymystöön kohdistuneita vainoja. Äärioikeistolaisen IKL:n sanomalehti Ajan Suunta (1932--1944) uumoilikin syyskuussa 1939, että Itä-Karjalassa saattaisi olla tulossa lisäpuhdistuksia, jotka veisivät tämänkin kirjailijan ja monen muun hengen.
Tosiasiassa Tihlä välttyi -- hyvin poikkeuksellisesti -- tällaiselta kohtalolta. Hän asettui jatkosodan alettua asumaan Vienanmeren rannalle Belomorskiin, jossa hän kuoli 27. maaliskuuta 1944 yllettyään 74 vuoden ikään. Venäjälle etenkin suomen kielen oppikirjoja 1925--1941 laatinut Tuurala kuoli jonkin verran häntä aiemmin. Kuten Rintama oli 65-vuotisjutussaan helmikuussa 1937 kirjoittanut, Tihlä oli vannoutunut ”Sovettiliiton” ja sen johtajan kannattaja, jonka lainattiin sanoneen:
”Suuren Stalinimme johdolla suuren Sovettimaan kansalaiset ovat aloittaneet maailmanhistoriassa ennen-olemattoman olennon, uuden ihmisen, luomisen, uuden ihmisen kasvattamisen -- uuden ihmisen, josta ihmiskunnan parhaimmat henget ovat kukin omalla tavallaan haaveilleet aina Platonista alkaen…”
Aikanaan omapäisestä ajattelijasta ja itsellisestä naisesta oli sukeutunut kuuliaista kaaderipuhetta suoltava tai sitä taktisesti hyödyntävä kunniavanhus. Lehti kääntyy… sitä tukevine lausuntoineen ilmiselvästi riitti suojaksi diktatuurin bolshoi terrorilta. Kuten Suomen kansallisbiografiaan Tihlä-artikkelin laatinut petroskoilainen kirjallisuudentutkija Irina Takala (s. 1955) kuitenkin huomauttaa, epäilyksiäkin neuvostorevoluutiota kohtaan sisältävän suurromaanin suunniteltu kolmas ja viimeinen osa jäi kuitenkin tekemättä. Hänen mukaansa tekijä myös erotettiin 1937 kirjailijaliitosta.
Tihlä on palannut verkalleen keskusteluun 60-luvulta alkaen. Työläiskirjallisuudesta 1965 väitellyt Raoul Palmgren (1912--1995) kirjoitti hänestä ja Willmanista artikkelin riippumattomaan vasemmistolaiseen Tilanne-aikakauslehteen (1961--1966) ja jatkoi heistä myöhemmissä kirjoissaan. Rajan takana kirjallisuustutkija Eino Karhu (1923--2008) taas laati 1972 myönteisen satavuotismuisteluksen petroskoilaiseen sanomalehteen Neuvosto-Karjalaan (1957--1991).
Kemppainen pyrki väitöskirjassaan 2020 esittämään niin Tihlän kuin myös Pärssisen ja Willmanin tavoitteeksi yhdistää kristinusko ja sosialismi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Siksi naturalismia tai materialismia ei hänestä tule liioitella tai korostaa yksipuolisesti. Kemppainen painottaa kolmikkoa sivistyneinä naisina ja aktiivisina toimijoina, jotka merkittävällä tavalla kävivät aatteellista ja sosiaalipoliittista keskustelua työväenliikkeen piirissä ja suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin. Tihlää hän luonnehtii ”radikaalisosialistiksi” ja ”vallankumoukselliseksi” sekä sisällissotaa edeltäneen ajan ”tunnetuimmaksi naispuoliseksi romaanikirjailijaksi”, jota koskevat tiedot ovat kuitenkin hataria: kattavaa elämäkertateosta ei ole ja tutkijat ovat keskittyneet mieluummin Pärssiseen ja Willmaniin. Kemppainen arvuuttelee syiksi Tihlän yhdentymistä neuvostojärjestelmään ja/tai puolueen ytimen ulkopuolelle jäämistä.
Myös työväenkirjallisuuden auktoriteetin Palmgrenin kanta Tihlästä (ja Willmanista) sukupuolikysymyksiin juuttuneena ja luokkatietoisesta otteesta laistaneena kirjoittajana lienee vaikuttanut asiaan. Elsi Hyttinen ja Kukku Melkas Leenin mitä aktuelleinta prostituutiokritiikkiä käsitellessään sekä Minna Rossi naturalismin muunnelmia penkoessaan ovat avanneet 2010-luvun uusia näkökulmia asiaan ennen Kemppaisen tutkimusta. Samoin Markku Eskelinen ehti 2016 ilmestyneessä suorasanaisen suomikirjallisuuden historiikissaan nostaa Tihlän esille ”yhteiskunnallisen realismin” taitajana ja Konrad Lehtimäen (1883--1937) rinnalle ”työväenliikkeen parhaina prosaisteina”. Hän myös kiinnitti huomiota Leenin ironiseen väritykseen ja paheksumiskutyymista irtautuvaan sukoilemattomuuteen.
Tihlän useissa töissä työstyy aihelma maalaistytöstä kaupunkiporvarien saaliina. Kuten nähtiin, ihka ensimmäisessä julkisessa puheenvuorossaan hän jo kiinnitti huomiota palvelijattarien elämään emäntien laatimien ”mainetodistusten” varassa. Ja samasta ongelmasta hän kirjoitti esimerkiksi Vapaa Ajatus -palstoilla alkuvuodesta 1915 puuttuen nyt myös ”äpäräksi” leimaamiseen joissakin pappien laatimissa asiakirjoissa. Kemppainen alleviivaa, että Tihlän mieshahmot eivät ole yksipuolisen pahoja vaan kamppailevat pikemminkin kaksinaismoralismia vastaan. Hänen mukaansa esimerkiksi Leeni oli Willmanin ja Pärssisen samansuuntaiseen vaikutustyöhön rinnastuvaa ”taloudellisiin intresseihin perustuvan avioliittoinstituution kritiikkiä”. Valtavirtasosialismia edustaneesta Pärssisestä poiketen Willman ja Tihlä asettuivat Kemppaisen sanoin korostetusti ”naisen seksuaalisuuden vapauttamisen” kannalle. Väitöskirjan valossa Leenin tekijälle ”solidaarisuus ja aatteellinen innostus näyttäytyivät autenttisena sosialismina, joka oli enemmän elämäntapa kuin poliittinen aate”.
Tämä muotoilu ei ole onnistunein muutoin hyvässä työssä. Paremminkin Tihlän politiikkakäsitys ulottui elämäntyyliä tai -mallia koskeviin kysymyksiin kokonaisvaltaisen muutoksen nimissä, eikä aatteellisuutta ole syytä toissijaistaa. Asiayhteydessään Kemppaisen on kuitenkin helppo ymmärtää pyrkivän tässäkin kohdassa tähdentämään, että kirjailijan julkisia sanomisia -- kaunokirjalliset teokset mukaan lukien -- ei kannata niinkään tulkita puolueohjelma- tai kansalaisliikestrategiatyön sanelemiksi siirroiksi vaan ennemminkin merkeiksi itsenäisestä kannanmuodostuksesta. Jännittävästi väitöksessä kuvataan esimerkiksi Tihlän valikoivaa ja osittaista nojautumista tolstoilaisuuteen ja liikettä vuoden 1906 teosofiakritiikistä aina 10-luvun tällä(kin) henkisellä aateperinteellä (ja muotivirtauksella) ryyditettyihin pohdintoihin. Kemppainen osoittaa, että Tihlä etsi mahdollisuutta pedagogiseen ja sosiaaliseen käsitystapaan, jossa luonnontiede ja jokin sen ylittävä tai alittava omistautuminen luontokokemukselle yhtyivät uuden ihmisyyden vaalimisen hyväksi. Erikoista tai ei, aviomies, maisteri Nicklin oli säilyneiden muistikirjojensa perusteella varsinainen henkisyyden etsijä ja joogaviisaudesta ammentava mietiskelijä, siinä missä rakastaja ja uusi puoliso Tuurala tunsi esimerkiksi 1917 julkaistujen Vapaa Ajatus -tekstiensä perusteella yhtä lailla vetoa uusvanhoihin spirituaalisuuksiin.
Kemppainen esittää uskottavasti taustavaikuttajiksi molemmille niin sosialismista kuin teosofiasta innostuneen Yrjö Kallisen (1886--1976). Samalla hän todistaa, että sisällissodan jälkeisessä vankeudessaan 1918 Tihlä viittasi kirjeissään ”hyvälle Hengettärelleen” Sillanpäälle toistuvasti ”Korkeimpaan” ja ”Jumalaan”. Tämä seikka viimeistelee väitöksen pääteesin, jonka mukaan tämän ja kahden muun sosialistikirjailijan ja -ideologin ankara tapauskovaisuuskritiikki ja hyökkäys kirkon mädännäisyyttä vastaan ei merkinnyt ”uskonnosta etääntymistä” vaan ”kristinuskon reformointia” altruistiseen ja filantrooppiseen suuntaan, jota sanapari ”eletty uskonto” pyrki tavoittamaan.
Leeni alkaa kaupungista maalle palaavasta ja synnytykseen kuolevasta palvelijattaresta ja jatkaa saman tien toisen polven modernilla palvelijatarsaagalla. Puolet romaanista kuluu alaikäisen kasvua seuraten, puolet aikuisen käänteisiin paneutuen. Sen kuvaukset tyttöjen ja naisten ahdingoista eivät tavoittele psykologisen romaanin täysipalkeista sielukkuutta, vaan kirja nostaa tyyppejä ja vakiotilanteita käyttäen esiin merkittäviä kysymyksiä. Tätäkin reittiä myöten se onnistuu tekemään nimihahmosta eläväisen, mutta ennen kaikkea se jättää lukijan setvimään oikeutta, totuutta ja toiminnan mahdollisuutta.
Lukemista
Markku Eskelinen, Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Siltala, Helsinki 2016.
Antti Harmainen & Mikko Kemppainen, ”Paremman sosialismin asialla.” Uskonnon ja sosialismin synteesi suomalaisessa työväenliikkeessä ensimmäisistä eduskuntavaaleista sisällissotaan. Historiallinen Aikakauskirja 1/2020, 20--32.
Elsi Hyttinen & Kukku Melkas, ”Me olemme teidän luomianne olentoja” – prostituoidun hahmo kirjallisena kiistakuvana. Teoksessa Työväki ja kokemus. Toim. Kati Launis & Marko Tikka. THPTS, Tampere 2009, 122--137.
Mikko Kemppainen, ”Korkein olkoon kanssamme!” Kirjailija Hilda Tihlä ja teosofia suomalaisessa työväenlehdistössä vuosina 1910--1918. Historiallinen Aikakauskirja 2/2017, 184--197.
Mikko Kemppainen, Sosialismin, uskonnon ja sukupuolen dynamiikkaa. 1900-luvun alun työväenliikkeen naiskirjailijat aatteen määrittelijöinä.
Väit. Tampereen yliopisto, Tampere 2020.
Mikko Kemppainen, Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 1900-luvun alussa. Teoksessa Työväki ja seksi. Aatteet, normit ja kokemukset. Toim. Matias Kaihovirta & Tiina Lintunen. THPTS, Tampere 2021, 55--84.
Sari Metsäkivi, Itsenäisen Suomen synkeä alku. Otasanomat
2/2017, 25--27.
Raoul Palmgren, Työläiskirjallisuus (proletaarikirjallisuus). Kirjallisuus- ja aatehistoriallinen käsiteselvittely. WSOY, Helsinki 1965.
Raoul Palmgren, Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus I & II. WSOY, Helsinki 1966.
Raoul Palmgren, Kapinalliset kynät. Itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuus II. Pulan, fasismin ja sodan varjossa (1930--1944). WSOY, Helsinki 1984.
Minna Rossi, Maalaisköyhälistönainen modernisaation murroksessa. Hilda Tihlän Leeni (1907) ja Hilma -- elämän satua (1913) naturalistisina romaaneina. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Helsinki 2012.
Irina Takala, Hilda Tihlä. Teoksessa Suomen kansallisbiografia. Toim. Matti Klinge ym. Osa 9. SKS, Helsinki 2007, 794--795.
Toimituskulut
- Postitse Suomeen (kirje / paketti)
- 3,00 €
- Toimitusaika 7-10 päivää.
Tilauksesi tuotteet voidaan toimittaa seuraavilla toimitustavoilla.
ntamo, Helsinki 2022. Näköispainos originaalista: Weilin, Helsinki 1907. 120 x 183 mm, pehmeäkantinen, 180 s. ISBN 978-952-215-856-7. Ulkoasu Göran de Kopior. Kannen kuva August Schuffert, Hymyilevä vauva makaamassa taljalla (1900--1907), Helsingin kaupunginmuseo. OVH 25,00 euroa, ntamo.net-hinta 19,90 euroa.