Leevi Lehto, JANAJEVIN UNET (1992/2022)

”Punaisten torakoiden filistealaisarmeijan piirittäessä minua miniatyyrikokoisin Kalašnikovein, kaikilla T. Sinisalon kasvot…”

Ei ole helppoa Koollakaan. Suurvaltoja luhistuu sentään harvemmin kuin päivittäin. Vaan eikös äkkiä ole käsillä coup d’état, joka antaa toivoa myös diktatuurin siivellä eläville pitkän linjan lakeijoille ja kähmijöille. Siinä joutuu matkapuhelinkin lujille.

”Niinkö, että se joka pelolla hallitsee, sitä pelko hallitsee.”

Neuvostoliitossa vallan kaapannut vanhoillisten ryhmä kesti ohjaksissa kuitenkin vain kolme päivää. Johtohahmoista latvialainen Boriss Pugo (1937--1991) teki itsemurhan koko surullisenkuuluisan manööverin loppumadallukseksi. Mukana olivat myös pääministeri Valentin Pavlov (1937--2003), puolustusministeri Dmitri Jazov (1924--2020) ja ilmeisesti juonesta suurimman osan punonut KGB-pomo Vladimir Krjutškov (1924--2007). Ryhmittymää -- niin sanottua ”poikkeustilakomiteaa” -- johti nimellisesti varapresidentti Gennadi Janajev (1937--2010). Hänen maanantaiaamusta 19. elokuuta keskiviikkoiltaan 21. elokuuta 1991 kestänyt vt. presidenttiytensä ei johtanut sankarirunoelmiin, mutta suomalaista kokeellista romaania se kyllä oli synnyttämässä.

”Tendenssinä on ollut ffatkaisujen hakeminen ffeunavaltioiden kautta ja siifftäminen niihin.”

Janajevin unet ei kerro eikä esitä vaan on päällä kuin televisio ja auki kuin suu. Epäromaani kanavoi MTV- ja CNN-kanavia ("Nännää”) ja kaikkea muutakin tuutistaan ulostuvaa, ennen kaikkea Helsinkiä, jonka baareissa riittää niin ”mainostoimistojen väkeä luovajohtajan johdolla juovuttautumassa” kuin Neukkulan ymmärtäjiä änkyröimässä. Jos Janajevin ja kumppanien ”kahdeksan kopla” vaati ”neuvostoihmisen kunnian ja arvokkuuden palauttamista” kykenemättä onneksi mihinkään, tapahtumista kirvonnut Janajevin unet pursuaa rivoutta ja tyhmyyttä, siinä sen säällisyys ja viisaus. Jotenkin on ryömittävä uudessa konstellaatiossa ja konjunktuurissa myös Suomessa, vaellettakoon siis kohti Hotelli InterContinentalin yhdeksännen kerroksen ”paljettiasuista ja tärkkikovitteista” yökerhoa. Tämä romaani pettää luotettavasti kaikki odotukset kielellään ja konseptiollaan.

”Käsittämättä Sun-Tzuta ja Fu-Koota siitä mistä kulloinkin oikeasti oli kysymys.”

Kirja tekee selväksi eilispäivän tarpeen päättyä. Se on romaani takaperoisesta ajasta ja kokee nyt uuden tulemisensa ntamo-nimekkeenä tilanteessa, jossa autokratiasta diktatuuriin kulkeneen Venäjän uusimman johdon aggressiivisimmillekin tekemisille ilmaantuu oikeuttajia ja hännystelijöitä vanhan amoraliteetin raunioilta.


Leevi Lehto (1951--2019) oli suomalainen runoilija, kääntäjä ja kustantaja. Esikoiskokoelman Muuttunut tuuli (Otava 1967/ntamo 2012) jälkeen häneltä ilmestyi toinen lyriikkanide Rakkauden puheesta (Otava 1969) sekä kokoomateoksessa Toinen runous (ntamo 2007) uuden tulemisensa saaneet Ihan toinen iankaikkisuus (Otava 1991), Kielletyt leikit (Otava 1994), Ääninen (Like 1997) ja Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas 2004). Yhdessä Lake Onega and Other Poemsin ([Salt 2006/] ntamo 2017) ja Handy McCoystysen rakkauslaulun (2019) kanssa nämä tittelit muodostavat rungon Lehdon runotuotannolle. Siihen kuuluvat yhtä kaikki myös käännöstyöt: John Ashberyn Vuokaavio (Jack-in-the-Box 1994), Jyrki Pellisen läpimurtoteoksen Kuuskajaskarin (1964) samanniminen englanninnos (ntamo 2007), Ulf Karl Olov Nilssonin Synopsis (ntamo 2007; yhdessä Miia Toivion kanssa), Omar Khaijamin Khaijamin lauluja (ntamo 2009; yhdessä Kiamars Baghbanin kanssa), Charles Bernsteinin Runouden puolustus (Kirja kerrallaan/Poesia 2006 / ntamo 2012; yhdessä Markku Innon, Teemu Mannisen, Tuomas Nevanlinnan, Tommi Nuopposen ja Aki Salmelan kanssa), E. E. Cummingsin Valitut runot (Savukeidas 2016; yhdessä Esa Mäkijärven kanssa) ja John Keatsin Syksylle ja muita runoja ja kirjeitä (Poesia 2019), joka palkittiin 2020 Kääntäjäkarhulla. Lehdon goldsmithläisittäin "epäluovan" kirjoittamisen merkkiteos, proosaluoma Päivä (Kirja kerrallaan 2004/ntamo 2012), on myös kiinteä osa hänen kypsän kautensa radikaalia tuotantoaan.

Lehdon käsialaa on ylistetty suomennos James Joycen yhdenpäivänromaanista Ulysses (Gaudeamus 2012). Yksistään tämän jättiläistyön osoittaman kielentajun, perinnetietoisuuden ja silkan tyylillisen virtuositeetin nojalla häntä kelpaa luonnehtia myöhäisten aikojen kansalliskirjailijaksi -- tuolla
puolen kaiken nationalismin ja sovinismin, kaiken nostalgian ja purismin. Lehdon tekoa ovat kymmenet muut proosa- ja tietokirjakäännökset (esimerkiksi Thompson, Althusser, Badinter, Barthes, Galbraith, Lyotard, Danto, Deleuze & Guattari, Beck & Giddens & Lash ja Perelman sekä Golding, Spillane, McEwan ja King…), kantaattilibretto Ja hänen nimensä oli Kuulemiin (Akateeminen Laulu 1993/Jano 6, 2018; säv. Atso Almila), monet toimitteet (kuten Говорит пограничная страна, SLAM 2009! (yhdessä Jouni Tossavaisen kanssa), Suomi suomalaisille Suomi (yhdessä Baghbanin, Tossavaisen ja Ritva Kolehmaisen kanssa) ja suurantologia Suo, kuokka ja diversiteetti (yhdessä Markku Eskelisen kanssa)) sekä esseekokoelmat Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008) ja HS-, TS-, T&S- ja Bibliophilos-suitsutukset kerännyt ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” (ntamo 2017).

Lehto toimi 1970--1984 vasemmistolaisessa politiikassa esimerkiksi Suomen Kommunistisen Puolueen puoluesihteerin Arvo Aallon avustajana (1971--1983). Hän kuului 80-luvun alussa SKP:n päälinjan ja puolueen vähemmistön eli ns. taistolaisten väliin sijoittuneen ns. kolmaslinjalaisuuden perustajiin.

’Ekspressiiviseksi konseptualismiksi’ Handyn jälkisanoissa kutsuttava ominaislaatu väritti Lehdon kirjoittamista yhä vahvemmin 90-luvulta alkaen. Hänen hyppysissään käsitteellisyys ei merkinnyt kuivakkuutta vaan paremminkin hervottomuutta, siinä missä metapoeettinen tai teoreettinen pyyde ei liioin johtanut kielen kangistumiseen vaan ennemminkin ilmaisun runsauteen ja riemukkuuteen. Tätä havainnollistivat vahvasti myös hänen lavataiteensa ja julkiset esiintymisensä eri foorumeilla sekä pioneerityönsä ääni- ja digirunon kentillä aina videoteokseen Sanasade huipentuen (nokturno.fi 26/ii/18). Tuli&Savu-päätoimittajuus 2002--2003, Nihil Interit -puheenjohtajuus 2003--2006 ja Helsingin Poetiikkakonferenssin voimanpesyys 2005--2008 tekivät Lehdosta suomalaisen runokentän luovuttamattoman keskeishahmon. Hänen 2004 perustamastaan poEsia-sarjasta (Kirja kerrallaan / Nihili Interit) sukeutui 2010 aloittanut Poesia-kustantamo.

Lehdosta ja hänen työnsä merkityksistä kertoo antologia Jälleen (2021).