Anu Rinkinen, METALLIVAAHTO (2022)

”Erimerkkiset ionit vetävät toisiaan puoleensa.

Samanmerkkisesti varautuneet ionit

hylkivät toisiaan.”


Metallivaahto keskittyy enimmäkseen ihmisettömiin olemisiin ja tulemisiin. Luonnon makro- ja mikrotapahtumien tai teknologisten prosessien tutkiminen sujuu kuitenkin vääjäämättä inhimillisin mittapuin, niiden kuvaaminen meidän kädellislajimme merkkijärjestelmin, eikä meitä tai kokemuksiamme saa irtikään aineen jäsentymisestä ja voimien yhteisvaikutuksista.

Rinkinen tavoittaa kolmannessa alkuperäisrunokokoelmassaan enimmäkseen toteavan mutta paikoin kammottavan äänilajin. Teknisen hallinnan ja sen riskien asiayhteydet kasvavat hetkittäin kuin varkain pelkistä kiteytymisen tai liukenemisen ilmiöistä. Tuloksena on maata järistävää runoa, jossa teot ja kaipaukset limittyvät tutkimus- ja tuotekehittelybulletiinien puhuntaan. Rinkinen on kirjoittanut hurjimman ja kauneimman teoksensa, joka omillaan virratessaankin uudistaa säetaiteen kriittistä relevanssia.

Esikoiskokoelmaa Nainen on irrottautunut maasta (Enostone 2002) seurasi toimitettu ja suomennettu valikoima sisilialaista nykyrunoutta: Valkosoihtujen tasangolle (2004/2012). Toinen originaalirunoteos Budapest on konvehti arvioitiin Parnassossa ”arkailemattomaksi” ja ”virkistäväksi” sekä ”poltetta ja lumoa” ynnä ”suoraa puhetta” sisältäväksi kirjaksi. Uudellamaalla ja Sisiliassa asuvan runoilijan tekstejä on ilmestynyt myös antologioissa Sanojen saloilla (Uudenmaan kirjoittajat 1994), Runon viiniä (Gummerus 2000), Mot Mot Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja (WSOY 2001), Tulevaisuuden kuiskaavat tuulet. Runoja parhaaseen nuoruuteen (Katharos 2003), Kiilan albumi (2005), Rajattomia kuvitelmia (Caisa 2010) ja Olet täyttänyt ruumiini tulella. Eroottisen runouden antologia (WSOY 2017). Lisäksi Rinkisen kirjoituksia on julkaistu Tuli&Savu-, Lumooja-, Kulttuurivihkot- ja Nuori Voima -lehdissä. Hän on suomentanut runoja myös koonnoksiin Italian runoutta 1900-luvulta (Lauttasaari Press 2004) ja Miten paljon teistä täältä näkyy. Italialaista nykyrunoutta 1960--2000 (Nihil Interit 2006).

"[K]emiallisten reaktioiden ja prosessien kieltä koetellaan runouden ympäristössä. Tuotoksena syntyy tieteellisen ja poeettisen syntetisoivaa runoutta. [...] Metallivaahto vaatii avautuakseen lukijalta enemmän kuvittelukykyä kuin tietoa. Sen, mitä lukijan on kulloisestakin aineesta tai prosessista tiedettävä, runon puhuja kertoo. [...] Teoksen kuusi osastoa kasvattavat poeettisia kierroksiaan rauhallisesti mutta arvaamattomasti. [...] Luonnon ja teknologian kuvaukset runollistuvat kuin itsestään. [...] Teos on aineen ja [...] reaktioiden hiljaista runousoppia: se ei lausu julki oppejaan, vaan antaa niiden kuultaa läpi hyvin vapaasti.
Kokoelma läpäisee rajauksellaan hyvin monenlaisia teemoja ja tunnelmia. Ensimmäisiä [kaikkiaan kuudesta] osasto[sta] luonnehti[vat] aineellinen rakentuminen ja hajoaminen, kun taas myöhempänä valokuituja käsittelevä osasto lähenee [...] teknologisia ja posthumanistisia teemoja. Viidennen osaston alussa luodaan myös kriittistä ääntä näkemistä, havaitsemista ja tietoa kohtaan. [...] Teoksen nimenä toimiva huokoinen alumiiniseos, 'metallivaahto', vapautuu tieteellisestä käsitteestä runouden kieleen, jolloin 'metalli' ja 'vaahto' synnyttävät vapaampia kuvia[.] [...] Puhuja ei pyri repimään näitä maailmoja erilleen, vaan [kysymys on] kahden eri tavoin maailmaa jäsentävän kielen, tieteellis-teknologisen ja runollisen, välisestä synteesistä. Aineen prosessien kuvausten kautta teos käsittelee antroposeenisia teemoja, jotka tulevat esille kouriintuntuvina ja väkeväkuvaisina, eivät valistavina. [...]
Kiehtovinta Metallivaahdossa on eittämättä sen kielen kautta välittyvä kuvallisuus. [...] Aineen ei anneta vain puhua puolestaan, vaan se heijastaa omaa pintaansa syvyyksineen."
Esko Roininen, Nuori Voima 4/22

"Moderni kotimainen runous on aisteja avaavaa sillä tavoin kuin toisilleen vieraiden elementtien yhdisteleminen ja runoksi pukeminen parhaimmillaan on. Se houkuttaa lukemaan arvioimatta, pyrkimättä ymmärtämään tai ennakoimaan, ottamaan vastaan sysäykset ja tajunnanvirran käännökset, joita tekijä tarjoaa. Useimmiten myös palkitsee heittäytymisen oivalluksin ja uusintaa kieltä."
Kolmas Huone -blogi 2/xii/22

"[...] Metallivaahto lähestyy fysiikan ilmiöitä tarkaksi hiotun säeilmaisun keinoin. Samalla ajatus säemuodosta yksilöllisen itseilmaisun omimpana alana asetetaan kyseenalaiseksi. [...] Runokieltä lähestytäänkin kokoelmassa kuin tieteellistä koeasetelmaa. Runot käynnistyvät usein jonkin fysikaalisen faktan toteamisena. Kokeet myös onnistuvat: yhtenäisen teoksen parhaissa teksteissä kieli saa faktat näyttäytymään viistossa valossa[.] [...] Mannerlaattojen puristus, asteroidin pinta ja valtameren pohjan 'vakaa lämpötila/ rauha' sanoittuvat runoissa yhtä aikaa voimakkaiden aistimusten todellisuudeksi.
Toisaalta Rinkisen säkeet operoivat filosofisesti orientoituneen runouden perinteisten aiheiden kuten havainnon, havaitsemisen ehtojen ja havaintotapahtuman ulkopuolelle paikantuvien ilmiöiden reviirillä. [...] Toivonkipinän sijaan Metallivaahto jättää lukijan jo tehtyjen virheiden ja uhkaavana kytevän hiilloksen äärelle. [...]
Metallivaahdon runoissa kieli mieltyy ikään kuin mittalaitteeksi, ihmisten ja maailman väliin paikantuvaksi apparaatiksi. [...] Rinkisen kokoelmassa fysiikan lait hahmottuvat vääjäämättömyydessään uhkaaviksi ja ihminen tekee virheitä. Voimakkaasti vaikuttavan teoksen maailma on yhtä aikaa jäätävän kylmä, polttavan kuuma, äärimmilleen paineistettu ja läpäisemättömän pimeä."
Miikka Laihinen, Turun Sanomat 8/xii/22

"Löydä itsesi toislajisesta ja toislajinen itsestäsi. Toimitus kokosi teoksia, joita lukiessa elonpiiri saattaa laajeta ja suhde ympäröivään muuttua.
[...] Runoteoksessa ainetta katsotaan äärimmäisen läheltä ja etäältä."
Käkriäinen 4/22

"Väreilevämmäksi ja nestemäisemmäksi tuskin pääsee. Toisin sanoen elävämmäksi.
Rinkisen kokoelmassa ihmisen sijasta materia kaikissa muodoissaan on saanut toimijan roolin. [...] Ihminen on teoksessa läsnä lähinnä tarkkailijana, maailmankaikkeuden kuuntelijana ja tutkijana. Ihmisen kokoluokka suhteessa maailmaan ja materiaan tulee myös näkyväksi[.]. [...] Pohjimmiltaan ihminenkin on kuitenkin vain materiaa. Toisin sanoen: ihminen tutkimassa materiaa on materiaa tutkimassa itseään."
Atte Koskinen, Runografi