Liisa Enwald, KOSKA EN TIEDÄ (2022)

"Ajan, paikan ja minuuden kolmiyhteydestä ei voi erottaa mitään hajottamatta kokonaisuutta -- ja tuo kokonaisuus on meidän omin todellisuutemme.”

Tässä ovat Liisa Enwaldin (1946--2021) viimeiset esseet. Hän työsti niitä yhdessä eri kommentaattoreiden kanssa varsinkin syksyllä 2020. Kustantajalleen Enwald lähetti ensimmäisen käsikirjoituksen tammikuussa 2021 ja uudistetun version saman vuoden kalevalanpäivänä. Editoriaalinen keskustelu jäi kesken, mutta ehdittiin alustavien tekstejä koskeneiden ajatustenvaihtojen lisäksi sopia kirjalle aikataulu.

Esseet ovat tekijälleen leimallisesti pohdiskelevia. Ne ovat usein arkisista tilanteista tai tutuista paikoista nousevia ajatusrupeamia, joita lukija seuraa vaivattomasti mutta tulee palkituksi aina uusin miettein. Elämäkerrallisia muisteluksia, kaunokirjallisia tutkielmia ja kulttuuripoliittista aikalaiskritiikkiä taiten yhdistelevä kirjoittaja puhuu hyvin tuntemistaan asioista rohjeten usein myös käsitellä vaiettuja ja kiusallisiakin aiheita. Lähtökohtana ei ole iso väite, jota sitten ajettaisiin vastahakoisena käärmeenä luotaantyöntävään pyssyyn, vaan kaikki alkaa ja kehittyy toisin, kuin varmaotteisesti empien.

”Enwald käyttää paljon esseelajityypin tarjoamaa mahdollisuutta vaelteluun, päämäärättömyyteen ja aiheesta eksymiseen”, kirjoitti Juhani Henrikki Harju Nuori Voima 6/2020:n palstoilla. Hän arvioi, että tämän teksteistä ”välittyy rakkaus syventymiseen, runouden monimerkityksisyyteen sekä herkistymiseen maailman vihjaamille merkityksille ja huoli näiden asioiden ajautumisesta ahtaalle”. Harju tiivisti enwaldilaisen otteen ytimen: ”Kuten parhaassa esseistiikassa, myöskään Enwaldin esseissä ymmärrys ei ole koskaan lopullista, vaikka ajattelu on terävää. Esseistiikan päämäärättömyys antaa tilaa
oivaltamisen ilolle.”

Mukana kirjassa on kuusitoista esseetä. Niissä tarkastellaan esimerkiksi unien ja muistojen piirteitä, maalais- ja kaupunkilaiselämän suhteita, ikkunarunoja ja trokeen lemmekkyyttä, elämänhallintatrendejä ja onnellisuusvalmennusta sekä arvostelemisen ja kustannustoimittamisen luonnetta ja palataan myös lapsuuden Kajaaniin.

Yksi erikoisen kiintoisista piirteistä Enwaldin kirjoittaja- ja ajattelijaprofiilissa on suhde nykyaikaan ja sen uusiin virtauksiin. Ehkei ole yleisessä tiedossa, että hän tunsi erittäin hyvin riskin omissa näkemyksissään: aikalaisarvostelija leimautuu herkästi konservatiiviksi ja kiivaasti muuntuvan toimintaympäristön viimeisimpiä keksintöjä ja niiden reunaehtoja ymmärtämättömäksi. Mikään yksioikoinen vanhanaikaisuuden saati vanhakantaisuuden puolustaja Enwald ei kuitenkaan ollut eikä kokenut hankkeekseen jotenkin linnoittautua turvaan uudelta ja uhkaavalta. Summittaisen tuomitsemisen sijaan hän pyrki aina tasapainoiseen erittelyyn kohtaamistaan ilmiöistä sekä vastaavasti tarkistamaan ja tuoreuttamaan omaa katsantotapaansa. Vaikka hän oli esimerkiksi positiivisen ajattelun ilosanoman pisteliäs kriitikko, hän mielsi senkin ajanmerkiksi, jota kuului tarkata ja josta tuli oivaltaa jatkuvasti uutta. Tällaista käsitysten tarkistusvaraa, uuden oppimisen tarvetta ja uteliasta suhtautumista hän teroitti myös halutessaan kirjansa pääotsikoksi Koska en tiedä ja alarubriikiksi Esseitä epävarmuudesta.

Enwaldin aiemmat ntamo-nimekkeet, Kammioiloa (2013), Kesken (2015), Kadonnut talo ja muita paikkoja (2018) ja Varjonkantaja (2019), ovat nostaneet hänet maan luetuimpien ja arvostetuimpien esseistien joukkoon. Näistä Kadonnut talo voitti Kainuun kirjallisuuspalkinnon 2018. Mirkka Rekolan runoudesta 1997 väitellyt Enwald tunnettiin laajasti myös Rilke-suomentajana, kirjoittajien ohjaajana ja Elämäntarina-lehden päätoimittajana (2000--2019). Hänelle myönnettiin vuosien varrella Eino Leino -palkinto (2016), Kääntäjäkarhu (2017) ja Elämänmalja (2019).

ntamo on kustantanut Enwaldilta myös yhdessä Esko Karppasen kanssa kirjoitetut teokset On ruusu putkahtunna. Kirjoituksia joululauluista (2014) ja Sana- ja sävelrosollia ja muita esseitä joulun perinteistä ja myyteistä (2015) sekä Rilke-käännökset Kirjeitä nuorelle runoilijalle (1938/1993/2012), Hiljainen taiteen sisin. Kirjeitä vuosilta 1900--1926 (1997/2012), Marian elämä (1913/1998/2012), Sonetit Orfeukselle (1923/2003/2007/2012) ja Uusia runoja (2016/2017).

Enwaldin merkitystä suomenkieliselle kirjallisuudelle ei voi yliarvioida. ntamolle hän oli luotettu tekijä ja aina herätteikäs kirjeenvaihtaja. Hänen lämmintä muistoaan kelpaa vaalia.

”Olipa kurssitarjonnassa sellainenkin kuin ’Luo itsellesi kukoistava minuus!’ Itsellesi? Eikö sanaakaan siitä, miten voisi auttaa ihmiskumppaneita kohtaamaan -- niin, ei minuuksiaan, vaan toisiaan, toiseuksiaan.”


"Viimeiseen asti [...] luova ja velvollisuudentuntoinen työmyyrä [...] oli kirjallisuudentutkija, joten hän tarkastelee tässäkin teoksessa monia kaunokirjallisia aiheita. Mutta ei vain niitä: hän ottaa napakasti kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja tapahtumiin ja höystää niitä oman elämänsä kokemuksilla ja muistoilla, kuivaa huumoria viljellen. Hänen aikaisempia esseitään lukeineille monet teemat, maisemat ja henkilöt ovat tuttuja, mutta näkökulma voi olla uudenlainen. [...] Muistelemme taas Liisan elämän suurinta traumaa, isän menetystä neljävuotiaana, isän, joka oli erikoisherkän lapsen paras ymmärtäjä ja tuki. Lapsuuden kotiseutu Kajaani paksuine hankineen ja kesän vehreine rantateineen tuntuu olevan näissä viimeisissä esseissä yhä tärkeämpi muistojen maisema. [...]
Aiempaa voimakkaammin nousee esille unimaailma. [...] Työurastaan kirjailija muistelee muun muassa vuosikymmeniä kestänyttä tekstin tarkastuksen ja editoinnin sekä kirjallisuusarvostelijan työtään. Hän kuvaa, millaista nautintoa tuottaa tekstin, toisten tai oman, hiominen yhä täydellisemmäksi. [...] Kriitikon työstään hän kertoo, miten oppi yrityksen ja erehdyksen kautta antamaan rakentavaa kritiikkiä. [...]
Epävarmuuden teema on kiehtonut Liisa Enwaldia kirjallisuudentutkijana aina. Siitä aiheesta hän teki erinomaisen väitöskirjansakin (1997), jossa hän tutki kaksi- tai monihahmotteisuutta Mirkka Rekolan runojen ilmauksissa. [...]
Maailman muuttumista Liisa seurasi viimeiseen asti valppaasti[.]"
Taru Kolehmainen, Länsi-Uusimaa 13/v/22

"[M]onipuolisen kirjallisuusihmisen esseekokoelmasta henkii vahva kokemus[.] [...] Ollaan [...] tekemisissä kirjallisesti hyvin laajasti sivistyneen henkilön kanssa. Sellaisen ihmisen ominaisuuksiin kuuluu lopullisten totuuksien lukitsematta jättäminen, kun ei koskaan tiedä, kuinka asiat kehittyvät ja olenaisuudet vaihtavat paikkaa. Ja toisaalta mikäpä ei olisi olennaista?
Keskeinen osa sivistysperinnettä on omien juuriensa merkityksen oivaltaminen. Se tuo ajallista, alueellista ja yhteiskunnallista referenssiä myöhempien elämänvaiheiden tarkasteluun. [...] Synnyinkaupunkiaan [Kajaania] Enwald kuvaakin useaan otteeseen mikrohistoriallisella tarkkuudella[.] [...] Kirjoittaja ehti asua hyvin monilla Suomen paikkakunnilla. Se tuo suhteellisuudentajua[.] [...] Enwald käyttää sanaa geobiografia. [...]
Enwald teki myös pitkän päivätyön kirjoittajakouluttajana. Esseekokoelmassa hän kuvaa alalla tapahtuneita muutoksia. Ohjaajien kirjoittajille lähettämät palautteet ovat aikojen mukana vaihtuneet jostain 1960-luvun ronskeista, jopa karkeista rehvakkuuksista hyvinkin siloteltuihin mitäänsanomattomuuksiin. [...] Onko arvostelupalvelu jo käsitteenä ristiriitainen? [...]
Kirjassa on [...] huomioita [...] [siitä, miten] kieltä köyhdytetään antautumalla tietämättömyyden edessä sen sijaan, että selitettäisiin sitä, mikä on (joillekuille) ehkä vaikeaa. [...]
Viimeiseksi jäänyt teos on kuin testamentti ja hyvästijättö, jossa tekijä antoisasti valottaa lukuisien elämänpiirien rikkautta ja älyllistä tarttuvuutta."
Hannu Niklander, Kanava 5/22