Lauri Antti Mattila & Klaus Maunuksela, WOYZECK GAME (2022)

”Ohjaa Woyzeck vesihanan luo.”
”Ohjaa Woyzeck ovelle.”
”Ohjaa Woyzeck meditaatioasentoon.”

Woyzeck Game laittaa peliin nykyklassikon, sitkeän yhteydenkaipuumme ja teatterin koko ehtyneeksi uskotun voiman. Pohjana on saksalaisen Georg Büchnerin (1813--1837) Woyzeck, postuumisti ilmestynyt ja tuhannesti muunneltu traaginen fragmentti, joka todistaa syntyajastaan moderniuden alkupisteenä: romanttinen nimihenkilö on säilyttänyt kykynsä hakea paikkaansa meissä. Woyzeck Gamessa kauko-ohjataan ihmisiä, vaihdetaan tehtäviä ja virittäydytään 2020-luvun kysymysten äärelle.

Lauri Antti Mattilan ja Klaus Maunukselan teoksessa Woyzeckilta -- ja kaikilta muiltakin -- mittaillaan koulutustarvetta, yhteistyökykyä ja muuta yhteiskunta-asiakkuuden laatua. Tässä klassikon uudelleenkirjoituksessa ja re- tai transenaktiossa vietetään uusliberaalia arkea monivalintalomakkeineen ja työn kaikkiallisuuksineen yksilöiden ja vapaiden yhteenliittymien eläessä jatkuvaa poikkeus- ja hätätilaa. Kokeellinen näytelmä vaikuttaa olevan puoli-inhimillistä tekoa ja kiinnostunut ruumiiden ja apparaattien nivoutumisesta uudeksi kyborgiseksi kansalaisuudeksi. Sen avainkysymyksiin kuuluu: miten hahmotamme -- ja muutamme -- suhteemme järjestelmiin ja koneistoihin?

Woyzeck Gamessa periaatteessa kuka tahansa voi olla lukija, esiintyjä, katsoja tai pelaaja. Draamana se on repaleinen sommitelma, digitaalisia alustoja hyödyntävänä deus ex machinana se äityy teknologian ja elämän limittymisen työstäjäksi. Tapahtumallinen ja pelillinen taideluoma tarkastelee rakenteita ja niiden esittämistä, itseään systeemin osana. Epätoivoisiin tekoihin alun perin suistunut sotilas Franz Woyceck saa nyt niskaansa uutta biovaltaa mutta ehkä myös uuden mahdollisuuden viisauteen ja yhteyteen. Häntä ohjaileva pelaaja keskittyy pitämään huolta itsestään ja rakentamaan eksploitaatiovapaita suhteita muihin: tämä kutsu kohdistuu myös katsojaan, josta tulee seuraajan asemesta osallistuja. Todellisuus on yhtä prekääri kuin presiöösikin: yhteisö ansaitsee tulla ajatelluksi uudelleen.

”Onko ok, jos mä silitän sua tästä?”

Mattilan yhdessä Esitystaiteen seuran kanssa tuottama Woyzeck Game pystyttyy Rautatientorille aamusta iltaan 19.--29. huhtikuuta 2022. Näytelmäkirja Woyzeck Game avautuu miltä aukeamalta tahansa täältä ikuisuuteen ja takaisin.

Lauri Antti Mattila on teatterin mahdollisuuksien laajentamisesta kiinnostunut esitystaiteilija, muusikko, ohjaaja ja kuraattori. Häneltä on julkaistu aiemmin kirjat Etsitkö töitä? (yhdessä Juhani Haukan kanssa, Poesia 2021) sekä Hamlet, osa 1 (Uuden näytelmän portaali 2019). Laulaja-laulunkirjoitta Lätsänäkin tunnettu Mattila on Esitystaiteen seuran jäsen ja osa Oksasenkatu 11 -gallerian kuraattoriryhmää.

Klaus Maunuksela on helsinkiläinen dramaturgi, kirjoittaja ja taiteilija-tutkija. Hän on käsitellyt aiemmin prekaariin työhön liittyviä kysymyksiä muun muassa Työstäkieltäytyjän käsikirjassa (2019) ja teatteriproduktiossa Apuraha ja tunteet, joka esitettiin Kotimaisen näytelmän festivaalilla 2021. Tällä hetkellä hän tekee dramaturgian alaan liittyvää taiteellista väitöstutkimusta Taideyliopistossa.

Muun muassa Teatterin tiedotuskeskuksen TINFOn, FinnAgoran ja Teatterimuseon johtajana työskennellyt Hanna Helavuori on kirjoittanut teokseen jälkilauseen. Hän korostaa näytelmää ”vaihtoehtona, jossa ’asetumme yhteyteen, asetumme lempeyteen’, ’pidämme huolta sydämistämme’, ’etsimme reikiä, piiloja, koloja, taskuja, joihin piiloudumme’, ’paranemme ja toivumme’”. Helavuoren sanoin ”Woyzeck Gamen ruumis on monitahoinen, kytkeytyvä, omanlaisensa kone” ja sen sovinnollisuus idyllin sijaan riitasoinnusta kokoontuvaa laatua.

”Kiitos ajasta, jonka vietit Woyzeck-pelin parissa. Nyt on aika vaihtaa pelaajaa.”


"Rautatientorille on pystytetty kahden viikon ajaksi teltta, jossa voi käydä osallistumassa pelilliseen Woyzeck Game -esitykseen. Se koostuu esitystaiteesta, videopelistä, installaatiosta sekä julkisen tilan käyttämisestä.
Reijo Kela teki esityksen Cityman vuonna 1989. Silloin hän eli Vanhan ylioppilastalon takana viikon. Kelan teos oli kannanotto nousukauden juppielämään. Woyzeck Gamen voi nähdä äärimmilleen viedyn uusliberalistisen ihmiskäsityksen kommenttina.
[...]
[Se] tutkiskeleekin ihmistä kyborgina. Uusliberalistinen koneisto muuttaa ihmisiä koko ajan, heidän täytyy kelvata erilaisille kasvottomille koneistoille. Esimerkiksi työttömien syyllistäminen työttömyydestään äärettömän globaalin työvoiman ylitarjonnan aikana on yksi nykypäivän absurdeimmista asioista.
Pelaan ensimmäistä kenttää eli aamua. Aamuun mahtuu aamutoimia, tilaan tutustumista, aamupalan hakemista. [...] Peli etenee siten, että seuraan eräänlaista manuaalia, jossa vilisee kysymyksiä, repliikkejä sekä vaihtoehtoja. Tekemällä omia valintojani voin vaikuttaa pelin suuntaan. Woyzeckin prekaarista tilanteesta kertovat hänelle lähetetyt tiedotteet toimeentulotuesta sekä maksamatta jääneet laskut.
Pelattava ei jää täysin pelaajan armoille. Hän noudattaa myös omaa tahtoaan. Minua kehotetaan miettimään, mikä voisi edistää pelattavan terveyttä ja hyvinvointia. Itsestä täytyisi pitää huolta, mutta yli-individualistinen ajatus elämästä pelkkänä self-helpinä vie elämältä merkityksen.
Millaista voi olla sellainen muutos, joka vastustaa koneistojen meiltä vaatimia muutoksia eikä pidä mitä tahansa muutosta tärkeänä?
Woyzeck Game sysää pelaajansa jatkuvaan itsetutkiskeluun ihmisen osasta, työn merkityksellisyydestä ja siitä, mitä kunkin ihmisen ominaislaadun kunnioittaminen oikeastaan tarkoittaa. Onko se pelkkä brändi vai voisiko kunnioittaminen lähteä liikkeelle jostain ihan muusta kuin työelämälle kelpaamisesta?
Harvoin tulen yhtä tietoiseksi niistä monista tunteista, joita vallankäyttötilanteeseen liittyy. Woyzeck Gamen tunnelma virittyy haavoittuvaiseksi, jopa unelmoivaksi. Esitys herkistää kohtaamisille ja on säälimätön vallankäyttöä kohtaan."
Maria Säkö, Helsingin Sanomat 21/iv/22

"[O]lennaisinta on [...] asetelma, jossa peli johdattelee pelaajaa ja pelattavaa kuten kapitalistinen yhteiskunta prekaaria, eli työtöntä ja päähän potkittua. Näiden kahden osapuolen välinen suhde on teoksen olennaisin vuorovaikutustapahtuma, jonka avulla se välittää kriittisen sanomansa yhteiskunnan osasta yksilön elämässä: teos näyttää millaista on olla köyhä, eli millaisista tekijöistä arki tällöin koostuu, mikä on tärkeää, mikä helpottaa oloa ja mikä taas syventää jokapäiväistä kärsimystä. [...]
Pelin ja näytelmän lajihybridissä lukija ja pelaaja tekevät edetessä päätöksiä, joiden myötä kertomukselle muodostuu monia mahdollisia kulkuja ja lopullisia tulkintoja. Valinnanvapaus tuntuu paikoin ironiselta, sillä kaikki vaihtoehdot ovat usein huonoja[.]
[V]iittauksia 1830-luvun alun tekstiin vilisee siellä täällä. Tärkein yhdistäjä on vähäosaisten sortamisen kuvaus. Alkuperäistekstissä Franz Woyzeck joutuu luopumaan ihmisarvostaan yrittäessään huolehtia vaimostaan Mariesta ja heidän aviottomasta lapsestaan. Näytelmän lopussa Franz menettää ihmisarvon lisäksi järkensä valtaapitävien kaltoinkohtelun seurauksena: hän päätyy murhaamaan vaimonsa lammessa, tietämättä oikein itsekään, miksi. Selvärajaiset henkilöhahmot puuttuvat Woyzeck Gamesta, mutta yhteiskuntakritiikki kumpuaa yhteisistä lähtökohdista. Ympäristö ajaa huono-osaisen tilaan, jossa todellisuudentaju heikkenee ja elämästä on mahdoton iloita.
Teoksille yhteistä ovat myös kyynisyyden, ironian ja toivon vaihtelut, jotka toistuvat läpi linjan. Leikillinen asenne peliin keventää näytelmäkirjaa, mutta epätoivo värittää lopulta kauttaaltaan sen vilpittömätkin hetket. Jälkisanoissa Hanna Helavuoria korostaa toiveikkuutta, joka teoksessa vilahtavista kosketuksen ja nähdyksi tulemisen kokemuksista herää. Oman tulkintani mukaan vilpittömyys tahrautuu teoksen katkeruudesta tavalla, joka vie huvin sen leikillisyydestä ja tekee kaikesta myönteisestä alavireistä. Pelaajan ja pelattavien osa on terävä kriittinen kuvaus yhteiskunnan vähäosaisten todellisuudesta, jonka edessä hymy hyytyy väistämättä -- tai vähintään muuntuu satiiriseksi irveeksi.
Teoksen asetelma on toimiva, oivalluksena lähes loistokas. Kokeellinen muoto virkistää ja luo uudenlaista teatterin ilmaisua, joka yhdistää tässä tapauksessa pelin logiikan näyttämötaiteeseen ja lisäksi haastaa tekijyyden normeja. Sisällön puolesta se ei yllä samaan: vähäosaisen yksilön painiskelu julman ympäristön höykytyksessä on yhteiskunnallisesti valitettavan ajankohtainen teema mutta taiteellisesti neutraali lähtökohta, paljon käytetty. Kritiikki ei myöskään sisällä varsinaisia muutos- tai parannusehdotuksia. Teos ei auta kuvittelemaan vaihtoehtoista maailmaa, vaikka osoittaakin kiehtovalla tavalla nykyhetken ongelmat."
Kielo Kiikeri, Toisinkoinen 28/vi/23