Eeva Maria al-Khazaali, DAKOTA (2022)

”Sellainen hän on, sellaisena tunnen hänet,

jonka muistaminen ei lakkaa.

Hän on yksi ainoa Dakota

[…]”


Dakota vaikuttaa muotoutuvan sankariballadiksi. Se kertoo huimasta nimihenkilöstään kuin uusimpien aikojen Calamity Janesta. Tunnukset tosin ovat hyviksen, synnynnäisen maailmanparantajan, tulokset tai seuraamukset paikoin hyvinkin pahoja. Ehkä show’n varastajassa on jotain Ida B. Wellsiä, Betty Friedania ja Françoise d’Eaubonnea tai ehkä Ada Lovelacea tai Jeanne d’Arcia tai kenties Flora Tristania tai Rosa Luxemburgia taikka Berta Cáceresia, Malala Yousafzaita ja Jane Goodallia. Mutta Dakotassa ääntä ei pidä Dakota eikä kaikkitietävä kertoja vaan Dakotan varjoon jäänyt kaveri, minä, joka oma itseys on sidottu tähtikirkkaan ystävän liikkeisiin. Tämä säkenöivä persoona on ollut minällekin lupaus tulla joksikin. Samaan aikaan Dakota näyttää vain paahtaneen eteenpäin.


”On mahdotonta sanoa, mikä minä hänelle olin.”


Eeva Maria al-Khazaalin uutuus punoutuu yhden henkilön ja teeman ympärille. Vaan millaisen henkilön! Ja mimmoisen teeman! Dakota piirtää esiin armolahjaisen ja aikaansaavan hahmon, josta minä rimpuilee irti kenties vain tiukemmin häneen kiinnittyen. Päästään näkemään, mihin fanitus johtaa ja miten. Minä näyttää olevan tuomittu rytmiin ja poljentoon, jotka hän oppi suosittuuden ulkokehällä, vai onko hän sittenkin pääsemässä omimpaansa.


”Jokin sinussa kuolee

joka hetki kun kirjoitan

elävän ruumiinavausta.”


Kokonaisuutena teos osoittaa tekijänsä taidot pitkän muodon hallinnassa ja jatkuvan virtauksen ohjailussa. Esikoiskokoelmansa Unelman (ntamo 2009; nimellä Eeva Karhunen) jälkeen ilmestynyt Että näkisin siitä unia (ntamo 2018) antoi jo tästä viitettä ja sai kiittävän vastaanoton. Muun muassa Parnassossa loistavat arvostelut kerännyt Paperi, haavoja (ntamo 2020) säväytti feministisellä kritiikillään kirjallisuusinstituutiota kohtaan, samalla kun se antoi tilaa vapautuneesti pohtiville ja ilmavasti rullaaville teksteille.


”Mietin ainoaa kuvaa, joka minulla

hänestä on:

paidan kuosi on keinotekoinen,

mustavalkoinen printti,

kuvia maailman ihmisistä.

Siinä hän nyt on, ei puhu tässä:

[…]”


"al-Khazaalin neljäs runoteos on huikea kasvutarina villin Dakotan, punkkarin ja riot grrrlin varjossa. Minäkertoja peilaa tuntojaan ja kipuiluaan ystävänsä vaikutuspiirissä. Teema on vahva. Runon kertoja kommentoi sanojaan, ja tuntuu, että kertominen on irtiotto, lopullinen askel varjosta valoon. Viimein hän voi olla erillinen ihminen. [...] [Julkaisutilaisuudessa] Dakotan tekstin jatkuva virtaus soljui ja sai tulkinnasta uusia sävyjä."
Petri Huttunen, Mun Oulu 16/vi/22

"[V]oimallisilla sanoilla yhteen kudottu yhtenäinen teos [...] on väkevä ja puhutteleva[.] [...] Jos huomio käännetään vielä tiukemmin runon puhujaan ja unohdetaan valovoimaiseksi maalattu Dakota hetkeksi, mistä teos silloin kertoo? Kenties pettymyksestä aatteisiin ja ideaaleihin, muutoksesta. Tyhjyyden tunteesta, kun oma itse on hukassa. Vai onko kyseessä kasvutarina raadollisimmillaan, kipeä ja haparoiva poisoppiminen omasta menneisyydestä? [...] Mikään näistä [....] ei [...] poista ystävyyden teemaa tai Dakotaa kuvasta kokonaan. Ihmiset ympärillämme, ja ehkä ystävät aivan erityisesti, ovat peilejämme. Usein tilanteiden ja ihmissuhteiden merkitykset omassa henkilöhistoriassa avautuvat vasta vuosia myöhemmin. Näin tuntuu käyneen myös runon puhujalle."
Siru Uusi-Seppälä, Stiiknafuulia 29/ix/22