Kari Rummukainen, KALASATAMA (2022)

”[…] yksityisiin saariin on sakon uhalla pääsy kielletty […]”

Kaupunki rakentuu ja teksti kehkeytyy. Metropoli osittuu ja koontuu yhtaikaa, kirjoitus syntyy jakautumalla. Viisas ihmisten yhteenliittymä kiinnostuu muodostumisestaan, valpas teos näykkii häntiään.

”[…] huutokonttorin stuuvarit vaeltavat suvilahden kaasukellon suuntaan vuoron päätyttyä […]”

Kalasatamassa yksi Helsingin uusimmista quartiereista saa oman laulunsa. Näille rannoille pystyttyi äkisti yli puoli miljoonaa kerrosneliömetriä, jonka alta ja vieriltä kuuluvat moninaiset ja kauas entisyyteen ulottuvat äänet. Metromatkustaja on keskellä tekemisten ja sanomisten historioita.

"[…] ja nyt suoraan savikiekolta houki kaarmaikelin stardust johdatus päätös ja peliteoriaan georg henrik von wrightin mukaan lause sataa voidaan laajentaa lauseeksi on totta että sataa salva veritate totuus säilyttäen […]”

Varhaisromantiikan ihanteissa teos sisälsi muun kaiken muassa oman poetiikkansakin. Siitä tapasi asian, mutta siinä yhytti myös ainekset itsensä mittailuun ja otteensa valaisuun. Ehkä siksi Kalasatamakin tuntuu voivan koostua ainoastaan havainnoista ja havaitsemisen erittelystä yhteisesti, löytötaideteoksista ja niiden teoriasta, koostamisen ja koostumisen ajattelusta.

"[…] uusille alueille jotka saatiin täyttämällä merenpohjaa ja yhdistämällä nihti sompasaari ja hanasaari mantereeseen […]"

Kalasatama näyttää salavihkaa tutkivan juurtumista ja juurtumattomuutta. Se koluaa paikkaa ja paikallisuuden käsitteistöä, olemista kielissä ja määräympäristöissä. Monikulttuurisen pääkaupungin arkisesta miljööstä se löytää paljon unohtunutta ja hetkensä ansaitsevaa: se kasvaa metron ikkunanäkymistä välttämättömäksi oppaaksi Kalasatamassa asuvalle tai vierailevalle.

”[…] hämärtyy jo kiivas pohjoinen zwei lerchen kaksi iloista laulajaa nur noch steigen vielä kiipeävät ilman portaita vielä nousevat ja nousevat nachträumend in der luft nousevat yöllisissä unelmissa […]”

Kari Rummukainen on Työväen Akatemiassa kirjallisuutta opettava filosofian lisensiaatti ja pitkän linjan alakulttuuriaktiivi. Hänen proosallisempi esikoisteoksensa Joutomaa (ntamo 2016) sai innostuneen vastaanoton kiehtovan ei-kokonaisena kokonaisuutena, ”nyrjähtäneen kielen ensyklopediana” (Nuori Voima).

”[…] käärmekuusen oksat polveilevat leposaaren kirkkomaalla ja tarsiger leväyttää pyrstön lajityypillisesti […]”


"Kirjan proosarunous vyöryy eteenpäin tiiviisti rakennettuna ja tiheänä mutta puhuttelee huomattavasti enemmän kuin modernien kerrostalojen rykelmä. Suurimmilta osin välimerkittä kulkeva teksti kiertelee Kalasataman ja sen lähiympäristön historiassa, nykyhetkessä ja menetettyjen koivikoiden asuinsijoilla mutta laajenee sieltä monisyiseksi pohdinnaksi luonnon ja ihmisen, menneen ja tämän hetken sekä maailman merkityksellistämisen suhteista. Itäisen kantakaupungin ja Itä-Helsingin urbanisoituneissa maisemissa ja niiden metsäisillä alkulähteillä vieraileva proosarunous vie ajatuksia topografiseen lyriikkaan, jota leimaavat vahva paikallisuus ja kotipaikan luonnon ylistäminen. Kalasatama ei kuitenkaan tyydy ihanien idyllien maalailuun vaan raottaa näkymää ympäristön historiallisiin muutoksiin ja pohtii kriittisesti maiseman kerroksia ja näkemistä.
Metalyriikkaa ja itsereflektiota runsaasti viljelevässä, akateemista terminologiaakin pyörittelevässä teoksessa syväluodataan kirjoittamisen, kielen ja havaitsemisen ytimiin[.] Paikoin hengästyttävänäkin tykyttävä teksti on sana-ainekseltaan moninaista ja intertekstuaalisilta viittauksiltaan rikasta. Erikielisiä lainauksia itseensä sulattava proosaruno muistuttaa ironiseenkin sävyyn taipuen, että edes Kalasataman kaltaisilla asfalttiviidakoilla ihminen ei voi eristää luontoa itsestään ja maisemaa sen perustasta[.] Moderniin Kalasatamaan kiteytyy länsimainen urbanisoitunut elämäntapa, jossa kaiken pohjana vaikuttava elävä planeetta on päässyt unohtumaan. [H]uoli käsillä olevasta ajasta ja sen seurauksista nousee tekstistä esiin puhuttelevana juonteena[.] Esimerkiksi viittaus Messaenin keskitysleirillä säveltämään Aikojen lopun kvartettoon vahvistaa tekstissä hautuvaa ympäristökirjallisuudelle ominaista apokalyptista tunnelmaa.
Kalasatamassa riittää materiaa purtavaksi ja viittaussuhteita syvennyttäväksi, mutta koskettavuudessaan erityiseen asemaan tekstimassasta kohoavat sellaiset kohdat, joissa näkymä tarkentuu modernin kaupungin alleen jyräämään kadonneeseen maisemaan. Tällöin kirjassa vivahtaa pastoraalisille ympäristöteksteillekin ominaista surun ja nostalgian sekaista kaipuuta parempaan menneeseen aikaan, ja se vuotaa kirjan sivujen ylitse[.] Runsas ja moniaineksinen Kalasatama kirvoittaa lukijassa siis paikoin solastalgiaa eli ympäristötunnetta, jolla tarkoitetaan ympäristön kohtaamien epätoivottujen muutosten aiheuttamaa surua. Päällimmäiseksi tunteeksi lukukokemuksesta ei kuitenkaan jää suru vaan ilahtuneisuus taitavasta ja ajattelua ravistelevasta kirjasta, joka tavoittaa osuvia paloja Helsingistä."
Reeta Holopainen, Runografi, lokakuu 2022

"[T]ätä on mukava lukea. [T]eksti käy keskustelua eri lähteiden kanssa, mm kirjallisten ja teoreettisten. ['K]kalasatama['] on jollain tapaa tapahtumapaikka, mutta myös jonkinlainen käsitteellinen entiteetti. [Ki]rjoituksessa on prosessin jälkiä, ilmaisun tiheys vaihtelee sopivasti. [T]eksti on haarautuvaa, spatiaalisesti moniulotteista, tavallaan universaalia."
Jarkko Mäkipää, Instagram 4/xii/22