Kari Rummukainen, KALASATAMA (2022)

”[…] yksityisiin saariin on sakon uhalla pääsy kielletty […]”

Kaupunki rakentuu ja teksti kehkeytyy. Metropoli osittuu ja koontuu yhtaikaa, kirjoitus syntyy jakautumalla. Viisas ihmisten yhteenliittymä kiinnostuu muodostumisestaan, valpas teos näykkii häntiään.

”[…] huutokonttorin stuuvarit vaeltavat suvilahden kaasukellon suuntaan vuoron päätyttyä […]”

Kalasatamassa yksi Helsingin uusimmista quartiereista saa oman laulunsa. Näille rannoille pystyttyi äkisti yli puoli miljoonaa kerrosneliömetriä, jonka alta ja vieriltä kuuluvat moninaiset ja kauas entisyyteen ulottuvat äänet. Metromatkustaja on keskellä tekemisten ja sanomisten historioita.

"[…] ja nyt suoraan savikiekolta houki kaarmaikelin stardust johdatus päätös ja peliteoriaan georg henrik von wrightin mukaan lause sataa voidaan laajentaa lauseeksi on totta että sataa salva veritate totuus säilyttäen […]”

Varhaisromantiikan ihanteissa teos sisälsi muun kaiken muassa oman poetiikkansakin. Siitä tapasi asian, mutta siinä yhytti myös ainekset itsensä mittailuun ja otteensa valaisuun. Ehkä siksi Kalasatamakin tuntuu voivan koostua ainoastaan havainnoista ja havaitsemisen erittelystä yhteisesti, löytötaideteoksista ja niiden teoriasta, koostamisen ja koostumisen ajattelusta.

"[…] uusille alueille jotka saatiin täyttämällä merenpohjaa ja yhdistämällä nihti sompasaari ja hanasaari mantereeseen […]"

Kalasatama näyttää salavihkaa tutkivan juurtumista ja juurtumattomuutta. Se koluaa paikkaa ja paikallisuuden käsitteistöä, olemista kielissä ja määräympäristöissä. Monikulttuurisen pääkaupungin arkisesta miljööstä se löytää paljon unohtunutta ja hetkensä ansaitsevaa: se kasvaa metron ikkunanäkymistä välttämättömäksi oppaaksi Kalasatamassa asuvalle tai vierailevalle.

”[…] hämärtyy jo kiivas pohjoinen zwei lerchen kaksi iloista laulajaa nur noch steigen vielä kiipeävät ilman portaita vielä nousevat ja nousevat nachträumend in der luft nousevat yöllisissä unelmissa […]”

Kari Rummukainen on Työväen Akatemiassa kirjallisuutta opettava filosofian lisensiaatti ja pitkän linjan alakulttuuriaktiivi. Hänen proosallisempi esikoisteoksensa Joutomaa (ntamo 2016) sai innostuneen vastaanoton kiehtovan ei-kokonaisena kokonaisuutena, ”nyrjähtäneen kielen ensyklopediana” (Nuori Voima).

”[…] käärmekuusen oksat polveilevat leposaaren kirkkomaalla ja tarsiger leväyttää pyrstön lajityypillisesti […]”


"Kirjan proosarunous vyöryy eteenpäin tiiviisti rakennettuna ja tiheänä mutta puhuttelee huomattavasti enemmän kuin modernien kerrostalojen rykelmä. Suurimmilta osin välimerkittä kulkeva teksti kiertelee Kalasataman ja sen lähiympäristön historiassa, nykyhetkessä ja menetettyjen koivikoiden asuinsijoilla mutta laajenee sieltä monisyiseksi pohdinnaksi luonnon ja ihmisen, menneen ja tämän hetken sekä maailman merkityksellistämisen suhteista. Itäisen kantakaupungin ja Itä-Helsingin urbanisoituneissa maisemissa ja niiden metsäisillä alkulähteillä vieraileva proosarunous vie ajatuksia topografiseen lyriikkaan, jota leimaavat vahva paikallisuus ja kotipaikan luonnon ylistäminen. Kalasatama ei kuitenkaan tyydy ihanien idyllien maalailuun vaan raottaa näkymää ympäristön historiallisiin muutoksiin ja pohtii kriittisesti maiseman kerroksia ja näkemistä.
Metalyriikkaa ja itsereflektiota runsaasti viljelevässä, akateemista terminologiaakin pyörittelevässä teoksessa syväluodataan kirjoittamisen, kielen ja havaitsemisen ytimiin[.] Paikoin hengästyttävänäkin tykyttävä teksti on sana-ainekseltaan moninaista ja intertekstuaalisilta viittauksiltaan rikasta. Erikielisiä lainauksia itseensä sulattava proosaruno muistuttaa ironiseenkin sävyyn taipuen, että edes Kalasataman kaltaisilla asfalttiviidakoilla ihminen ei voi eristää luontoa itsestään ja maisemaa sen perustasta[.] Moderniin Kalasatamaan kiteytyy länsimainen urbanisoitunut elämäntapa, jossa kaiken pohjana vaikuttava elävä planeetta on päässyt unohtumaan. [H]uoli käsillä olevasta ajasta ja sen seurauksista nousee tekstistä esiin puhuttelevana juonteena[.] Esimerkiksi viittaus Messaenin keskitysleirillä säveltämään Aikojen lopun kvartettoon vahvistaa tekstissä hautuvaa ympäristökirjallisuudelle ominaista apokalyptista tunnelmaa.
Kalasatamassa riittää materiaa purtavaksi ja viittaussuhteita syvennyttäväksi, mutta koskettavuudessaan erityiseen asemaan tekstimassasta kohoavat sellaiset kohdat, joissa näkymä tarkentuu modernin kaupungin alleen jyräämään kadonneeseen maisemaan. Tällöin kirjassa vivahtaa pastoraalisille ympäristöteksteillekin ominaista surun ja nostalgian sekaista kaipuuta parempaan menneeseen aikaan, ja se vuotaa kirjan sivujen ylitse[.] Runsas ja moniaineksinen Kalasatama kirvoittaa lukijassa siis paikoin solastalgiaa eli ympäristötunnetta, jolla tarkoitetaan ympäristön kohtaamien epätoivottujen muutosten aiheuttamaa surua. Päällimmäiseksi tunteeksi lukukokemuksesta ei kuitenkaan jää suru vaan ilahtuneisuus taitavasta ja ajattelua ravistelevasta kirjasta, joka tavoittaa osuvia paloja Helsingistä."
Reeta Holopainen, Runografi, lokakuu 2022

"[T]ätä on mukava lukea. [T]eksti käy keskustelua eri lähteiden kanssa, mm kirjallisten ja teoreettisten. ['K]alasatama['] on jollain tapaa tapahtumapaikka, mutta myös jonkinlainen käsitteellinen entiteetti. [Ki]rjoituksessa on prosessin jälkiä, ilmaisun tiheys vaihtelee sopivasti. [T]eksti on haarautuvaa, spatiaalisesti moniulotteista, tavallaan universaalia."
Jarkko Mäkipää, Instagram 4/xii/22

"Kalasatama [...] koostuu metroasemainvälin pituisista katkelmista, joissa kieli torkahtelee tai vaipuu mietteliäisiin haaveisiin, tuijottelemaan ikkunasta, puhuu hiljaa itsekseen, unissaan, hyrisee, höpisee, jaarittelee, mutta lyhyesti, vain kunnes saapuu taas asemalle ja havahtuu maailman puhutteluun, kuulutukseen[.] [...] Mitä tässä tarkoittaa, että kieli puhuu, valveilla tai unissaan, itsekseen tai keskenään, omassa keskuudessaan?
Kalasatamassa puhuva ääni on pikemminkin, muun muassa, 'flanööri vaeltava katse' (s. 110) kuin paljon puhuttu -- siis anglismia käyttääkseni proverbiaalinen -- puhuva subjekti: 'havaitseminen on kuitenkin pohjimmiltaan proverbiaalista eli havaitseminen on kielen ja sen kaltaisten rakenteiden kuten tietyn kielenkäyttäjäyhteisön tapojen läpitunkemaa [...]' (s. 8--9)
Sana on siis tosiaan proverbiaalinen, havainto on proverbiaalista. Sanan lävitse ei tarjoudu kosketusta lihaan, maailmaan ('mihin asettaa ruumiin ja maailman raja kun maailma on lihaa', s. 111), pre-verbaalisen, sanoja edeltävän alueelle -- havainto on teoriapitoista, kuten sanotaan, tottumus on toinen luonto, fraasit jäsentävät havaintoa mutta 'kieli vajottaa jäsentäminen on mahdotonta essee vaiko ei-essee esseen aihe' (s. 110).
Ja edelleen: 'KIELESSÄ KYSYTÄÄN kysymyksiä joiden vastauskin on asetettu jo ennalta helle kannilan mukaan kaikki se mistä voidaan puhua sijaitsee kielessä' (s. 105). Tiedä häntä sitten, sanoiko Helle Kannila todellakin noin. Keksityt sitaatit ovat Rummukaisen molemmissa ntamo-julkaisuissa hersyvän hauskoja ('von wrightin filosofinen testamentti voidaan tiivistää seuraavasti vähempää kuin kahta kanaa ei kannata pitää', s. 32; pitäisin tätä m-a-nummismaisena kunnianosoituksena analyyttisen filosofian piirissä ilmenevälle runolliselle kekseliäisyydelle). Poetic licence mainitaan tekstissä pariin otteeseen, eikä suotta.
Kaiken kaoottisuuden läpi kuultaa kuitenkin kompositio, teksti on jäsentynyttä, fraasien toisto on fuugamaista, vapaamuotoisesti, improvisatorisesti musikaalista mutta musikaalista yhtä kaikki, siis 'hiljaisuuksin viipaloitua aikaa' kuten musiikki Theodor Adornon mukaan, Rummukaisen mukaan -- tätä määritelmää lainatessaan, samalla kun saattaa olla syytä epäillä tämänkin olevan pseudositaatti, katkelmiksi 'viipaloitu' teksti tietysti itse muistuttaa sellaista olevansa, muusien taidetta.
Parin viime vuoden aikana on sattumoisin ilmestynyt kaksi kaunokirjallista teosta nimeltä Kalasatama, Tuuve Aron romaani 2020 ja Kari Rummukaisen kirja -- kutsuttakoon tätä nyt vaikka proosarunokokoelmaksi tai proosarunoelmaksi, siinä missä tulin kutsuneeksi hänen edellistä teostaan Joutomaa kollaasiromaaniksi, oli se sitten osuvaa tai ei.
Näitä kahta virkistävän erilaista Kalasatamaa yhdistää nimen lisäksi omaperäinen esseistiikka, tai Rummukaisen tapauksessa ainakin viitteellinen suhde esseistiikkaan ('esseen aihe jatka tästä vieraus saa hahmon silmiemme edessä ainoastaan vieraudesta voi emanoitua avoin tulevaisuus', 'esseen aihe miten säveltäjä lavastaa ajan soivaan ainekseen theodor adornon mukaan musiikki on hiljaisuuksin viipaloitua aikaa').
Esseistiikka on näissä teoksissa taiteenlaji taiteenlajiin upotettuna. Aron tapauksessa esseemäiset luvut vuorottelevat autofiktion kanssa, kun taas Rummukaisella esseemäisyys hajoaa osaksi katkelmallista tajunnanvirtaa tai tuota 'hiljaisuuksin viipaloitua aikaa'. Sallittakoon sana tajunnanvirta: se ei tarkoita tässä niinkään yksilöllisen tietoisuuden sisäistä monologia, vaan sanojen hyökyä, joka vie kaiken mukanaan.
Kahdelle äskettäin julkaistulle sanataideteokselle nimensä antanut Kalasatama on yksi Helsingin nuorimmista kaupunginosista ja metroasemista. Samalla se tarkoittaa, että nuori nimistö on syrjäyttänyt vanhan. Englantilaiskallio jäi historiaan niin nimenä kuin maamerkkinäkin, väistyessään ensin valtavan montun ja sitten uusien tornitalojen tieltä ('sinun ympärilläsi kirkuu äskensyntynyt lakeus sumusta märkä kirkas kuin uni elävän kuolleen peittämä maisema ja englantilaiskallio kalasataman entinen vuori pihlajineen rakennusmonttu johon istutetaan tornitalojen juuria', s. 96--97).
Liikenteellisesti Kalasatama on 'kantakaupungin merkittävimpiä solmupisteitä' (Wikipedia). Kalasatama leikittelee sananselityksillä: 'Solmu palvelee samaa tarkoitusta kuin maamerkki, mutta sen läpi kuljetaan. Solmut ovat aukioita, toreja, asemia ja risteyksiä, esimerkiksi Kalasatamanpuisto, Työpajankadun kiertoliittymä, Tukkutori, Pohjolan pirtti ja Leposaaren kappeli.' (s. 18.)
Kulosaaren hautausmaalla sijaitseva siunauskappeli saa toimia yhtenä esimerkkinä läpikulkupaikoista, siis välitiloista -- tässä ensyklopediamainen luettelo ikään kuin vaipuu uneen tai ainakin sen rajamaille -- tai tilaan jossa musiikki muistuttaa hiljaisuudesta: 'autonkohina eteenpäinmenon symboli axel gabriel ingeliuksen mukaan musiikki on hiljaisuuden hautausmaa tyhjää tilaa ei ole menneisyys valuu kaikkialle' (s. 60).
Katkelmia tai proosarunoja on Kalasatamassa yhdeksänkymmentäviisi. Merkityksellinen luku, voisimme olettaa, sillä sehän on sama kuin Lutherin Teesien määrä. Mitään ilmeistä suhdetta Lutherin teeseihin Rummukaisen, sanoisinko, anti-teesit eivät tunnusta. Jonkinlainen satunnainen, ikään kuin aleatorinen heitto siihen suuntaan saattaisi olla maininta kiirastulesta, joka on tietenkin Lutherin latinaksi kirjoittamien Teesien keskeinen aihe: 'purgatorium uhka vai mahdollisuus' (s. 9).
Vihje houkuttaa näkemään Kalasataman, matkan Kalasatamassa tai halki Kalasataman, kiirastulimaisena, transitorisena tilana: 'metrovaunu matkustava katse tuhlaava ruumis välitilassa' (s. 14); mainitaan 'transitional poetry' (s. 64, 66), 'spatial poetry divided with silence' (s. 57), ja lainataan Goethea: 'bilde künstler rede nicht […] nur ein hauch sei dein gedicht' (s. 69). Runossa kieli kääntyy kieltä, henkäys puhetta vastaan.
[...]
Kalasatama näyttäytyy eräänlaisena hetkellisen, yksilöllisen kokemuksen elegiana, jossa vallitsee 'huoli subjektiivisesti koetun ajan irvokkaasta rajallisuudesta kauhu jokaisen hetken luonnottomasta korvattavuudesta' (s. 61), kuten myös huoli menneen ja tulevan ajan rajallisuudesta ('sitten viime sateen lopun ja tämän sateen alun en ole pätevöitynyt vastaanottamaan lyhenevää tulevaisuutta', s. 62).
Yksilöllisyyteen nähden persoonapronominit ja persoonamuotoiset verbit ovat Kalasatamassa melko harvinaisia. Etenkin minä-muoto loistaa valtaosin poissaolollaan. Tuo huoli rajallisuudesta ja kauhu korvattavuudesta, joka on yhtä lailla 'luonnotonta' kuin vääjäämätöntä, onkin vähintään yhtä lailla yliyksilöllistä kuin henkilökohtaista.
Niin ikään harvinaista on, että katkelmia on jäsennetty virkkeiksi, pistein. [...]
Minä on yhtä lailla puhuttelusana kuin sinä tai te, me, hän tai he. Sanoessani minä tulen kielen puhuttelemaksi ja tulen siten jo karkotetuksi nimettömän, sanomattoman piiristä. Runoilijan sanat ovat 'tämän viheliäisen eksiilin suremista' (s. 26), eksiilin joka on sanoissa.
Lauseiden -- kuin mietelauseiden, ikään kuin aforismien -- irrottaminen jo valmiiksi 'viipaloidusta' kudoksesta tuntuu väkivaltaiselta, mielivaltaiselta. Kuitenkin teksti tuntuu itse kutsuvan moiseen, aleatoriseen irrotteluun ja vapaaseen jälleenyhdistelyyn, kysyäkseen kuitenkin: 'onko se aleatoria' (s. 49). Ja ehdottaakseen kohta, paradoksaalisesti, että aleatoria ei olekaan vapautta, vaan voi olla olemassa jotain sellaista kuin 'aleatorian vanki' (s. 49). Me olemme pääsemättömissä siitä mielivallasta ja väkivallasta, joka kuuluu ihmisen kieleen, nimeämiseen ja sanottamiseen, inhimilliseen kulttuuriin ja ihmisenä olemiseen, kielen väsymättömään puhutteluun.
Kalasataman kaupunginosan tieltä on hävitetty niin Englantilaiskallio kuin sitä ympäröinyt Englantilaismetsä pihlajineen. En tiedä, oliko Kalasatamassa mainittua Englantilaismetsää koskaan oikeasti olemassakaan Sörnäsin niemellä, mutta ellei ollut niin sellainen oli keksittävä, uneksittava. Mainio Esoteerinen maantiede -blogi kertoo paikallisten lasten 'tiettävästi' tunteneen kalliota ympäröivän alueen nimellä Englantilainen metsä, 'mikä kuulostaa aika romanttiselta ja mystiseltä nimeltä satama-alueelle, vaikka onhan siellä metsän rippeitä varmaan ollut', kirjoittaa Marko Leppänen blogissaan.
Saman hävityksen tapaan jokainen sana, jokainen havainto on sanotun, havaitun elegiaa tai ruumiinvalvojaista, tai 'sepulchrum' (s. 23, 110). Olemassa olleen ja kuvitellun, 'jo edesmenneiden tai vielä edesmenemättömien' (s. 36). Olemassaolo, tai heideggerilaisittain täälläolo, paikallaolo (Dasein) on toisen paikalla oloa, paikan valtaamista toiselta, sanoo levinasilainen hyperbolinen etiikka. Tästä me olemme pääsemättömissä.
Tiivistyvä kaupunkirakenne on ekologista, ympäristöä säilyttävää, mutta samalla jokaisen uuden Kalasataman alle jää jotakin, mikä ei enää koskaan palaa. Luontoa ja kulttuuria.
'SANOITSE EI VOI MANATA ESIIN lokakuun sateesta tulvivaa tietä' (s. 92), väittää hän -- sanottakoon nyt vaikka 'runon puhuja', joka näyttäisi äkkiseltään katsoen kyseenalaistavan runokielen: 'KITSCH on runouden lingua franca' (s. 28) -- ja manaa näine hyvineen lukijassa esiin vastalauseen. Samaan aikaan kun teksti tämän toteaa, se tulee rikkoneeksi tätä asiaintilaa vastaan.
Vähintään Kalasatama tulee ponnistelleeksi jotta 'proverbiaaliseen' tulisi edes hienoinen murtuma tai pehmentymä, ohentuma, kalvo jonka läpi kuultaa jotain ennenkuulumatonta. Jotain nimen omaan manataan esiin, kuin loitsuitse, 'metrovaunun ikkunasta havaittuna ja tekstissä sanoitse uudelleenloihdittuna' (s. 10).
Vaikka 'linnusta kerätyt tiedot eivät riitä kopion tuottamiseen' (s. 44), ja vaikka 'henki etsii lihaa mutta löytää sanoja' (s. 5; tämä lainaus Joseph Brodskylta on yksi kirjan epigrafeista), Kalasatama vähintäänkin siunaa sen minkä se väittää kadottavansa: 'murtunein meissä muuttuu armon lapioksi' (s. 35)."
Pajari Räsänen, Kiiltomato 17/iv/23