Tiina Poutanen, KANAKUORO (2022)

”tuuleksii, alapiha pimeä

päärynä kopahtaa maahan

ja aukeaa”


Tiina Poutanen tunnetaan ekologisesti virittyneen kuva- ja sanataiteen ammattilaisena. Uusi kirja lainaa tarpeistoa myös näyttämötaiteesta ja viisaustieteestä: säe- ja proosarunot vuorottelevat keskenään ja eläimyyttä tutkailevien filosofisten ajatelmien kanssa. Tuloksena on vain tälle artistille tunnusomaista sommitelman ja soinnin mahdollisuuksien etsintää ja löytöjä.


"Jos se oli vain meren pimeä

kuulle, joka nousi. Jonka aallot värjäsivät

jos se oli vain taivaalta pudonnut väri. Se ääni

vaaleanpunainen kuin pilvi

jos ääni oli sinun, sitä käytti joku toinen,

[…]”


Poutasen edellisen Maisemissa-kokoelman (ntamo 2019) arvioitiin sisältävän ”oikukkaasti siirtyileviä” tekstejä ja ”odottamattomia kuvia” sekä ”vyöryvän luontoa ja kaihtavan ihmistä” (Erkki Kiviniemi). Kirja pursusi ei-inhimillistä faunaa, mikä oli jo esikoisrunoteoksen Eläimet liikkuvat ilmaiseksi (ntamo 2012) ”nyrjähtäneiden” ja ”veitsenterävien” näkymien (Anna Tomi) avainpiirteitä. Kuten Maisemissa-teoksesta lisäksi todettiin, Poutasen kirjoitteet vetoavat lukijaan, joka tahtoo ”luontorunoudeltaan enemmän kuin tuokiokuvia" (Tekstiluola).

Kanakuoron maailmassa siipikarjan edustajat ottavat huolekseen murhenäytelmän moniäänilaulukokoonpanon tehtävät ja kaakattavat vuosituhansien saatossa kypsyneitä homo-suvun mietelmiä tavalla tai toisella kaltaisistaan eliöistä. Tavataan myös pullokapokkipuu, syötävänhyvää multaa ja sinnittelijä nimeltä olavi. Kaikkea ympäröi munijan hasardikas elämä.


”[…]

kuka tahansa, vielä melkein kuka tahansa meistä, voi kuulla

[…]”


"Pidän kirjoista, joita en ymmärrä. [...] Tiina Poutanen kirjoittaa Kanakuorossa elämästä eläinmäisesti. Sanon tämän kunnioittaen. Haluan liittää tekstin eläinten mielen jäljittämiseen, elämän mielen jälkien seuraamiseen sinällään, ilman pysähdyksiä, ilman kysymyksiä. Yksi hyvä kysymys on kuitenkin kirjan alussa: ovatko mehiläinen ja ihminen itsenäisiä olentoja. Eivät tietenkään! [...]
Eläimen, tai eläinmäisin, silmin 'ihminen on melko läpikuultamaton pylväs'. [...] Tätä kirjaa ei tarvitse ymmärtää[.] [...] Lukijan on paras [...] antautua Kanakuoron aistimusvoimaiselle musiikille, kauniille kaakatukselle. Siitä tulee kananlihalle!"
Erkki Kiviniemi, Kulttuuritoimitus 25/viii/22: Parasta juuri nyt

"Kanakuoron runot puhuvat kanoista vähemmän kuin nimen perusteella odotin. Kirjan nimi, kannet ja kanamaininnat ohjaavat kuitenkin lukemistani niin, että tulen lukeneeksi jokaisen runon kanoja ajatellen, kanamaisessa kehyksessä. On virkistävää lukea siten myös runoja, joissa ei suoraan puhuta kanoista. Kokemus on toisaalta erikoinen ja toisaalta sikäli tuttu, että juuri tällä tavoin olen usein lukenut ihmisiä ajatellen runoja, joissa ei suoraan puhuta ihmisistä. Kanakuoro sen sijaan kutsuu lukemaan itseään kanoihin keskittyen. Tämä on riemukasta, sillä useimpien teosten kohdalla olen tottunut ajattelemaan kanoihin keskittyvää lukemista. [...] Kanakuoron alaotsikko on Tragedia kahdessa näytöksessä. Siksi varauduin siihen, että runot käsittelisivät kanoihin kohdistettua väkivaltaa. Väkivaltakuvaustakin Kanakuorossa on [...] mutta vähemmän kuin pidin mahdollisena. Kanakuoro-yläotsikon taas annoin valmistaa minua lukemaan runoja, joissa olisi puhujina kanoja. Monista teoksen runoista ei kuitenkaan hahmotu ylipäänsä sellaista puhujaa, jota voisi luonnehtia yksilösubjektiksi, saati puhujaa, jonka lajin voisi määrittää kanaksi, ihmiseksi tai joksikin muuksi [...]. Yllätyksillään Kanakuoro rohkaisee ajattelemaan kanoja uusin tavoin."
Helinä Ääri, Mustekala 2/22

"[O]maleimaisen, kuulaan ja välillä nonsensisenkin kielen kyllästämät tekstit virittävät ajatuksia elämänmuotojen moneuteen ja haurauteen, jolle maan olennot lajirajoista riippumatta ovat alttiita. [...] Maanläheisen ja maagisen sekoittuminen lumoaa, mutta selvärajaisten tulkintojen sijaan lukija joutuu usein jäämään ihastuneen kummastuksen tilaan[.] [...]
Avoimimmillaan eläineetos on kirjaa halkovissa, muuta tekstiä suuremmalla fontilla ladotuissa toteamuksissa. [...] Poutasen runoissa kanallisuus ja ihmisyys lomittuvat, mikä muistuttaa, että todellisuudessa ihminen on tietysti eläin siinä missä kanakin ja kana vähintään yhtä merkittävä ja ihmeellinen elämänmuoto kuin ihminenkin.
Poutasen kirja kanallisuuksineen johdattelee villeihinkin, ympäristöfilosofisista näkökulmista pontta saaviin ajatusleikkeihin. Oikeastaan voisimme yhtä hyvin kutsua meitä kaikkia kanoiksi, sillä taksonomiset lajinimet ovat lopulta ihmisen luoma konstruktio, vain yksi tapa jäsentää maailmaan olevia. Kenties erottelevien lajinimien sijasta olisi mielekkäämpää hahmottaa eri elämänmuodot jatkumolla, rikkaana ja soraäänisenä kuorona, jossa kuuluisi sekä linnullisia että ihmismäisiä piirteitä."
Reeta Holopainen, Runografi ii/22