Tiina Poutanen, KANAKUORO (2022)

”tuuleksii, alapiha pimeä

päärynä kopahtaa maahan

ja aukeaa”


Tiina Poutanen tunnetaan ekologisesti virittyneen kuva- ja sanataiteen ammattilaisena. Uusi kirja lainaa tarpeistoa myös näyttämötaiteesta ja viisaustieteestä: säe- ja proosarunot vuorottelevat keskenään ja eläimyyttä tutkailevien filosofisten ajatelmien kanssa. Tuloksena on vain tälle artistille tunnusomaista sommitelman ja soinnin mahdollisuuksien etsintää ja löytöjä.


"Jos se oli vain meren pimeä

kuulle, joka nousi. Jonka aallot värjäsivät

jos se oli vain taivaalta pudonnut väri. Se ääni

vaaleanpunainen kuin pilvi

jos ääni oli sinun, sitä käytti joku toinen,

[…]”


Poutasen edellisen Maisemissa-kokoelman (ntamo 2019) arvioitiin sisältävän ”oikukkaasti siirtyileviä” tekstejä ja ”odottamattomia kuvia” sekä ”vyöryvän luontoa ja kaihtavan ihmistä” (Erkki Kiviniemi). Kirja pursusi ei-inhimillistä faunaa, mikä oli jo esikoisrunoteoksen Eläimet liikkuvat ilmaiseksi (ntamo 2012) ”nyrjähtäneiden” ja ”veitsenterävien” näkymien (Anna Tomi) avainpiirteitä. Kuten Maisemissa-teoksesta lisäksi todettiin, Poutasen kirjoitteet vetoavat lukijaan, joka tahtoo ”luontorunoudeltaan enemmän kuin tuokiokuvia" (Tekstiluola).

Kanakuoron maailmassa siipikarjan edustajat ottavat huolekseen murhenäytelmän moniäänilaulukokoonpanon tehtävät ja kaakattavat vuosituhansien saatossa kypsyneitä homo-suvun mietelmiä tavalla tai toisella kaltaisistaan eliöistä. Tavataan myös pullokapokkipuu, syötävänhyvää multaa ja sinnittelijä nimeltä olavi. Kaikkea ympäröi munijan hasardikas elämä.


”[…]

kuka tahansa, vielä melkein kuka tahansa meistä, voi kuulla

[…]”