Anneli Pääkkönen, HUUBERI (2022)

”Tänään puhutaan rakkaudesta.”


Mirja on upoksissa. Hän ja miehensä Oiva saavat kesävieraiksi Liisan ja Matin sekä Timon ja Hannelen. Syödään ja juodaan hyvin, puhutaan kovin ja voidaan pahoin. Kaikki menee putkeen.

Yhdenpäivänromaani on tekijänsä uusi aluevaltaus. Anneli Pääkkönen ei ole kuitenkaan ensimmäistä kertaa asialla: Huuberi on jo kolmastoista proosateos kirjailijalta, joka aloitti runokokoelmalla Mietintö (Otava 1968).

Mirjan ja Oivan välit näyttävät korjaamattomasti särkyneiltä. Keski-ikäisten ystäväpiirissä on yhteisen menneisyyden tuottamaa ristivetoa joka suuntaan, mitä nuori äiti Hannele vuoroin kauhistelee, vuoroin pyrskähtelee.


"Mistään ei tiennyt oliko se edessä vai takana.”


Ihmissuhdeulottuvuuksineen kaikkineen Huuberi virittyy myös sivilisaatiohistoriallisesti. Oiva on insinööri, jonka omatekoisena lähetystehtävänä on pelastaa maailma kuivakäymälöillä. Puolisonsa ajatuksista, tarpeista ja eduista hän on valmis ja pätevä ignoroimaan muutkin kuin halun asettua posliini-istuimelle. Ollaan modernin yhteisyyden ytimessä: kansalaisten asiat on järjestettävä tehokkaasti, mutta kypsyvät itseydet poukkoilevat ajan mittaan kehkeytyneissä rakenteissa. Äkkiä pelipanoksena ovat jokaisen puolinaisesti mietityt luontosuhteet.


”Mitä ajatusten lotrausta, huuberi vieköön”, sanoo Oiva. Hän on kuitenkin jo matkalla viemäristön syöveriin. Mies -- vieläpä innovaattori ja palkittu ekosankari -- joutuu vastaamaan häijyimmistä teoistaan.

Huuberi naurattaa vain yhtä paljon kuin kuristaakin. Jos Pääkkösen edellinen suorasanainen teos Juhannusnovelleja (ntamo 2019) oli hänen ”uransa hauskin kirja” (Riitta-Leena Lempinen-Vesa, Itä-Savo), nyt ollaan suvisesta miljööstä, nautiskelevasta toiminnasta ja rempseästä vuoropuhelusta huolimatta pikemminkin tragiikan mailla. Ja jos edellinen romaani Somerikko (ntamo 2018) sai paljon irti ”vuorovaikutuksen pysähtymisestä” aina ”jämähtämisen sävyttämän alakulon” kautta ”hyväksyvään ymmärrykseen” saakka (Seija Forsström, Itä-Savo), niin Huuberista tulee pauhua kuin urkupillistä ja vimmaa kuin ylipainerööristä.

Yhteistä näihin hienoihin edeltäjiinsä ja laajaan muuhun tuotantoon on Pääkkösen kirjailijanotteelle tunnusomainen kyky tavoittaa ”outo tavallisuus” (Liisa Enwald, Elämäntarina). Nyt sitä tarvitaan kuuden päähenkilön erityisten ja yhteisten liikahdusten välittämiseen sekä kokonaisen olemistapamurroksen kuvaamiseen.


”Me olemme rakkauden vankeja.”


Pääkkönen on tehnyt ntamolle myös nimekkeet Sairasta (2013) ja Sielu, siemen, keiju, aasi (2013).


"Huuberi hivelee aisteja ja koskettaa mieltä. [...] Veden teema [muuntelee] romaanissa; milloin se on huolen aiheena ja ihmiskunnan tuhon ilmaisijana, milloin taas symboloi toivotonta unelmaa ajatusten tai ihmissuhteiden selkeydestä. [...] [M]itä Anneli Pääkkönen on viisaalla ja kokeneella kirjailijanäänellään halunnut lukijalle maailmasta näyttää[,] [ei] [...] ole vähän: itse elämän virta, sen vaikutukset meihin ja sukupolvien -- tai sukupuolien -- ketjuun, enemmän ja vähemmän pakolla tehtyjen valintojen näkyvät ja näkymättömät seuraukset. Se, mikä on jätetty tai jäänyt näkymättömiin, voi tulla esiin sopivassa seurassa, sopivalla hetkellä tai vaikkapa humaltumisen estottomuuden ansiosta. Nämä sanojen takana olevat syvyydet, elämän mittaiset kysymykset ja kuonaksi muuttuneet sanomattomuudet ja tekemättömyydet sekä turhaumat ja menetetyt mahdollisuudet kirjailija välittää meille näiden pariskuntien keskinäisen dialogin ja miljöön tarkan kuvauksen avulla. Kirjan sivuille syntyy näytelmä, josta ei mielen ja kielen käänteitä puutu. Jännitteen kasvaessa lukija kiinnostuu ja samastuu, hahmoihin tulee syvyyttä ja tuttuutta, tapahtumat etenevät ja avautuvat."
Asta Siekkinen, Itä-Savo 9/ix/22