Maria Jotuni, RAKKAUTTA (1907/2021)

”Tapahtuiko sinulle? Tapahtuuko kenellekään?”

Ylioppilaaksi 1900 valmistunut kuopiolainen kuusilapsisen käsityöläisperheen tytär Maria Jotuni (1880--1943) sukeutui kirjailijaksi lyhyessä ajassa. Debytoituaan opiskelijalehdessä 1901 hän julkaisi ensimmäinen novellinsa Nuori Suomi -albumissa 1902 ja erän seuraavia Päivälehti-ympäristössä 1902--1903. Pienoisromaanillaan nimeltä ”Ida Östman” Jotuni sai 1903 Savokarjalaisen osakunnan kirjoituskilpailussa palkinnoksi norjalaisen nobelistin Bjørnstjerne Bjørnsonin (1832--1910) muhkean tekstilaitoksen, mutta oma teos jäi viimeistelemättä nimekkeeksi ja katosi sittemmin käsikirjoituksenakin. Nuoren helsinkiläisen kiiltosilittäjättären rakastumisia ja pettymisiä seuranneesta työstä on säilynyt toisen käden tietona (L. Onervan (1882--1872) Mirdjassa (1908) myöhemmin nähtyä muistuttava) kohtaus, jossa protagonisti ihastelee peilin ääressä ruumiinrakenteensa kauneutta. Esikoisteos Suhteita (1905) sai katkoksikkaamman mutta sitäkin tehokkaamman muodon.

Nykytaidepuheen usein ontoksi hokemaksi tullut ruumiillisuus totisesti värittää tekijänsä toista kirjaa. Rakkautta on joka tavalla merkittävä harppaus eteenpäin debyytistä, jossa etsiydyttiin tyylistä toiseen aina kauhutarinoista Luonnon, Ihmisen ja Kulttuurin keskinäisiin välienselvittelyihin.

Jotunin näytelmistä 1964 väitellyt Irmeli Niemi (1931--2008) kiinnitti Kootut teokset -alkusanoissaan (Otava 1980) aiheellisesti huomiota Rakkautta-henkilöiden puntaroivuuteen. Näillä on tapana ”pohdiskella elämänsä epäonnistumista älyllisesti”. Niemi tosin lisäsi, että tämä tiedostavuuden ja itsekeskeisyyden ulottuvuus hahmoissa pelasi ennen muuta mieshenkilöiden vallantunnon pussiin. Joka tapauksessa viittaus jotunilaisten persoonien ajattelevaisuuteen on poikkeuksellinen ja merkittävä. Muutoin Niemi piti kirjan ”yleissävyä” pessimistisenä, kun koomisetkaan juonteet eivät estäneet keskittymistä tuhoon ja kuolemaan. Yhteiskunnallisuus tuli hänestä mukaan lähinnä taloudellisten ehtojen ja moraalisten vaatimusten muodossa sekä yleisenä sovinnaisuutena, ja vastavoimaksi kohosi jokin luonnollisemmaksi mielletty yksityisen ja yhteisen elämisen tapa. Niemi tyypitteli, että jos Suhteita (1905) oli vielä luonteeltaan ”kyselevä” ja ”kartoittava”, niin Kun on tunteet (1913) kallistuu ”ymmärtäväksi ja sovinnolliseksi” -- näiden välissä Rakkautta on ”vaativa ja uhmakas”.

”Ajatus sotkeutui, yhä hämärtyi, ja tuli vaikea olla.”

Todistusvoimaisesti muutoksia näkyi nimiösivuillakin. Suhteita kirjoitti Maria Haggrén ja Rakkautta-tekijä taas oli Maria Haggrén-Jotuni, kunnes kirjailijanimi Maria Jotuni vakioitui sen jälkeen. Virike noudettiin pohjoismaisesta mytologiasta, joten yleiseen suomalaistamisintoon ei osallistuttu nationalistisin tunnuksin. Samalla varmistui uravalinta: kokeiltuaan opettajantöitäkin Kuopion Suomalaisessa Yhteiskoulussa syksyllä 1902 ja Nurmeksen oppikoulussa alkuvuodesta 1904 Jotuni ei vienyt Helsingissä aloittamiaan historian, taidehistorian ja kirjallisuuden opintojaan päätökseen, vaan hän ryhtyi vapaaksi sanataiteilijaksi.

Jälkikatsannossa Rakkautta nousee kirkkaimmaksi mainitusta kolmikosta. Ensinnäkin se on ilmaisultaan yhä tuore muttei työstämätön ja toisekseen vahvin yhdistelmä erikoistapauksiin syventymistä ja yleisnäkemyksellisyyttä. Kirjasta hahmottuu suorastaan tutkielmaksi rakkaudesta kaunokirjallisin välinein. Ilmiöstä saadaan kuva, joka on yhtä lailla kokemuksellinen kuin käsitteellinen, sosiaalisesti monisyinen ja kirjallisesti neuvokas, vavahduttava ja askarruttava.

Oulun yliopiston kirjallisuuden professorin Liisi Huhtalan esipuheistuksessa kaksoislaitokseen Suhteita / Rakkautta (SKS 1998) Jotunin moderni ”tylysti keskittävä” novellistiikka liitetään Juhani Ahon lastuissa (1861--1921) ja Teuvo Pakkalan (1862--1925) romaanissa Pieni elämäntarina (1902) esiin päässeeseen tiiviyteen ja vaikutelmatekniikkaan. Silti niiden ”katkelmaisuus” ja irtiotto eheydestä ja ennakoitavuudesta on jotakin, mitä ”vasta nykyinen lukija osaa täysin arvostaa”. Huhtala mainitsee taustaksi myös Algot Untolan (1868--1918) tavan käyttää dialogia ”häikäilemättömän illuusiottoman kansankuvauksen” tarpeisiin.

”Oli turhaa valhetta koko sulautumisen yksinkertainen oppi.”

Oma lukunsa ovat Jotunin kansainväliset sysäykset. Huhtala muistuttaa tienraivaajiksi nähdystä kolmikosta Peter Altenberg (1859--1919), Knut Hamsun (1859--1952) ja Karin Michaëlis (1872--1950), joista nuorin yhdisti naisnäkökulmaan myös Rakkautta-kokoelmassa muunneltua päiväkirja- ja kirjepohjaista kerrontaa. Jotuni oli jo 1904 kääntänyt tanskalaiskirjailijan teokset Lapsi (Barnet, 1902) ja Pikkuäiti (Lillemor, 1902), jotka toi päivänvaloon kuopiolainen Malmströmin kirjapaino WSOY:n torjuttua kustannusehdotuksen. Itävaltalaisen Altenbergin kaunokirjallisten ”ekstraktien” menetelmä -- sielun- ja sosiaalisen elämän aineksista uutettuihin liemikuutionkaltaisiin proosapaloihin varaaminen -- oli ilmeisesti suomalaiselle perin herätteikäs keksintö. Huhtala vahvistaakin Jotunin lukeneisuuden, joka auttoi välttämään niin kankeisiin tyyppeihin turvautuvan kuin kansallisromanttisiin aatelmiin hakeutuvan kirjoittamisen. Avautui väylä ”omaa arvaamattomuuttaan kuunteleviin naisiin” ja notkeasti paikkaa tai otetta vaihtavaan, ”yhtä aikaa viileään ja kuumaan” kertojaan. ”Ironisoituminen” ja ”sepitteisyys” ehkäisevät tehokkaasti eläytymis- ja samastumishoukutuksilta, mutta silti tunnutaan päästävän lähelle henkilön sydänääniä.

Huhtalan luennassa Jotuni antaa naiselle perimodernin ja yleensä miehisen ”katseen vallan”. Hän kysyy, johtiko ennen kaikkea tämä ele kiivaahkoon ja moninaiseen ärtymykseen, jota Rakkautta kirvoitti suuriruhtinaskunnan yleisessä mielipiteessä. Joka tapauksessa naisen kumouksellinen astuminen yksityisestä sfääristä julkisuuden piiriin toteutui yhtaikaa novellikokoelman hahmoissa kuin sen luojassakin. Jos Minna Canthin (1844--1897) teokset ja hänen käymänsä kiistat olivat painottuneet (usein moraliteettimuodossa) työn ja sosiaalisen aseman kysymyksiin, Jotuni teki halusta ja ilosta -- ”ruumiista ja rakkaudesta” -- uuden kamppailuareenan. Kuten Huhtala toteaa, tässä(kin) hän oli kuin olikin myös canthilaisuuden jatkaja, onhan suuren esitaistelijan myöhäistuotannon helmiin kuuluva ”Agnes” (1892) nimenomaan keskustelu armastuksen monitahoisuudesta. Se auttoi Jotunia ”ruumiinfilosofiansa” kehittelyssä sekä naisten sielun vapauden ja omuuden erittelyssä.

”Ilo virtasi läpi hänen ruumiinsa.”

Debyyttiteoksen Suhteita keväällä 1905 kustantanut Otava hylkäsi Rakkautta-käsikirjoituksen. Tähän vaikutti tiettävästi kreikan kielen ja kirjallisuuden professorin O. E. Tudeerin (1850--1930) kielteinen lausunto. Suhteita oli saanut lenseän vastaanoton, kun sitä plarasivat enimmäkseen myötäkarvaan niin Eino Leino (1878--1926) Helsingin Sanomissa ja nuori V. A. Koskenniemi (1885--1962) Uudessa Suomettaressa kuin vielä innostuneemmat Yrjö Koskelainen (1885--1951) Valvojassa ja Olaf Homén (1879--1949) Framtidissä. Jos esikoisnovellit, alaotsikoltaan Harjoitelmia, olivat kuitenkin vaikuttaneet kaikessa nykyaikaisuudessaan vielä kelpo lailla säyseiltä, nyt alkoi napamiesten puntti tutista.

”Mikä kirja tulee hallitsemaan tämän vuoden joulumarkkinoita?” kysyi tilaisuuteen tarttuneen Weilinin provosoiva mainos. Filosofian maisteri Yrjö Weilin (1875--1930) ei ollut Otavan toimitusjohtajaa Alvar Renqvistiä (1868--1947) paljonkaan nuorempi mutta otteeltaan kovastikin nykyaikaisempi. Myyntikiihko tosin johti virheisiin. Ilmoituksiin otettiin näet Jotunin kanssa jo osakuntahankkeissa läheiseksi tulleen filosofian kandidaatin Viljo Tarkiaisen (1879--1951) Helsingin Sanomat -palstoilla esittämiä puoltolauseita kirjan universaalista laadusta, niin että ankara ja puolueelliseksi uumoiltu puffaus aiheutti myös vastahakoisuutta. Leino härnääntyikin vastaamaan omassa HS-kirjoituksessaan, että Rakkautta henki ”mautonta kyynillisyyttä”.

”Onpa miehiä, Luojan kiitos, maailma täynnä.”

Tukea herui muualta. Nuori filosofian kandidaatti Armas Takala (1887--1959) kiitti teosta US-arvostelussaan rehellisyydestä, nautittavasti ”ytimeenkäyvistä” psykologisista huomioista ja eurooppalaisesta uskottavuudesta. Tästä jatkoi Runoja-kokoelmallaan (1906) debytoinut Koskenniemi Aika-lehden suorastaan ylistävässä resensiossaan. Siinä teroitettiin ”konseptsionin kirkkautta” eli ”tunteen kiinteää yhteyttä”, joka sekä teki kerronnasta ”intensiivisen tiheää” että kokonaisuudesta herpaantumattoman tarkastelun pääteemastaan. Vaikka idean hienous juontuikin Koskenniemen mukaan ”tekijän temperamentista” ja hahmottui sisäisenä ”intuitiivisena varmuutena”, hän korosti, että tämä samalla mahdollisti ”realisen elämän täystakeisuuden”. Niinpä kävi esimerkiksi päinsä välittää yhteistä kokemista yhtä lailla traagisissa kuin humoristisissa virityksissään. ”Elämä on koeteltu tavata kynänterään sellaisena kuin se meidän sisässämme liikkuu”, hän lausui ja vertasi Jotunin ”intresantteja sielullisia situatsioneja” suosivaa ”draamallista esitystapaa” läpitunkevuudessaan röntgenkuvaukseen. Erikoinen ”hermostuneen huolettomuuden” ja tiukan ”loogillisuuden” liitto varmasti 13-kertaisen esityksen sukupuolisesta rakkaudesta ”kohtalonvoimana” jonkinlaisen ”kirkkaasti näkevän fatalismin” merkeissä. Koskenniemi nosti etenkin ”Herman”- ja ”Kirjeitä”-novellit esiin kansainvälistä tasoa olevina saavutuksina kirjassa, joka uhkui ”voimakasta ja omaperäistä aiheisiin käsiksikäyntiä”.

”Se, jota ajattelin, ei minuun katsonut.”

Jyrkin tuomio taas kajahti 5. joulukuuta US:n sivuilta. Vanhasuomalaisten kiistakonkari Agathon Meurman (1826--1909), joka oli ikämiespäivillään julkaissut hartauskirjallisuutta ja oppaan Siivosta esiintymisestä, löysi Jotunin kirjasta ”ilettävän haisevia ja myrkyllisiä aineita”, jotka voisivat ”saastuttaa” koko maan. Koska vastine kohdistettiin eri foorumista huolimatta Koskenniemelle ja tämän tavalle kiittää novellikokoelman taiteellista hallittuutta, suitsuttajan oli vastattava moitteisiin. Hän totesikin 7. päivänä ilmestyneessä US-puheenvuorossaan, ettei ollut tullut Jotunin kirjasta sen enempää myrkytetyksi kuin saastutetuksi, koska ”tunsin vain sitä puhdasta ja vilpitöntä iloa, minkä hyvä taide yleensä voi herättää”. Asia erikseen oli Koskenniemen mukaan mahdollinen vaikutus esimerkiksi alaikäisiin, mutta Rakkautta ansaitsi ilman muuta julkisen puntarointinsa, jonka hän katsoi olleen yleisestikin myönteistä laatua.

Aika soi kuitenkin tilaa estetiikan professorin Eliel Aspelin-Haapkylän (1847--1917) nurjamieliselle kirjoitukselle. Sattumoisin tämä Otavan perustajanakin tunnettu vaikuttaja oli nyt uuden aikakauslehden päätoimittaja. Päiväkirjojensa valossa hän oli pari vuotta aiemmin innostunut Suhteita-debyytistä ja uumoillut uuden Minna Canthin olevan tuloillaan, joten ääneen pääsi nyt pettymystä omakohtaisten haaveiden romahtamisesta. Aspelin-Haapkylä valitti jotunilaista ”ihmisvihaa” ja ”ihmisellisellä kehnoudella” mässäilemistä. Samalla häntä voi pitää kirjailijaan usein kohdistetun ”naturalismi”-syytöksen vakiinnuttajana. Harmillisesti Jotuni ei ole mukana avainkäsitettä uudelleen kartoittavassa ja koettelevassa Riikka Rossin väitöksessä Le naturalisme finlandais (SKS 2007), jossa ruoditaan sen moralistisesti melodramaattisia ja ’toiseen asteeseen’ kurottavia symbolisia muunnelmia: siinä keskitytään Ahoon, Canthiin, Pakkalaan ja K. A.Tavaststjernaan (1860--1898)) sekä ”suruisaan ja kielteiseen arkeen, josta kumpuaa kriittinen katse moderniin yhteiskuntaan”. Kun tutkija jatkotyössään Alkukantaisuus ja tunteet (SKS 2020) ottaa mukaan Jotuninkin, hän hyödyntää naturalismia kernaammin ’primitivismiä’, jolle Arkielämää on suorastaan ”keskeinen teos” hurmion ja ahdistuksen, riemun ja synkkyyden välityksissään. Rakkautta-teosta ei kuitenkaan valitettavasti käsitellä pienoisromaania edeltäneenä saavutuksena.

Aspelin-Haapkylän torjuva kanta ei sinänsä ollut mikään yllätys. Hän kun oli esimerkiksi muistokirjoituksessaan Zachris Topeliukselle (1818--1898) myötäillyt tämän ”uskonnollista ja siveellistä maailmankäsitystä” sekä ”vaatimattomuuden ja itsensäkieltämyksen aatetta", jonka rakastettu kirjailija "aina on asettanut todellisen suuruuden, hedelmällisen toiminnan välttämättömäksi ehdoksi”.

”Äiti oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa.”

Arvattavasti myös tönkkökristillinen Kolmisointu-yhdistys yhtyi meurmanilais-aspelin-haapkyläläiseen nuottiin. Se kiirehti ilmoittamaan Kotimaassa 18. joulukuuta, että Jotunin ”ajan sairautta” ilmentävän ja ”räikeitä, aistillisia kuvauksia” sisältävän teoksen ”elämään kyllääntymistä ja elämänväsymystä” lietsova ”elämänkatsomus on epäterve ja siksi sinänsä vahingollinen”. Piti etsiytyä tuolle puolen niin ”itseään tuhoavan elämän alhaisten notkojen” kuin ”jäisen yli-ihmisyyden tyynten kukkuloiden”. Myös HS ja US julkaisivat enimmäkseen nimettömiä ja yleensä sättiviä yleisönosastolausahduksia kohuteoksesta.

Nämä parjaukset todistavat käänteisesti Rakkautta-kokoelman vapauttavasta mahdista ja myllertävästä kutsuvuudesta. Sen panostukset lemmen vaaroihin ja sudenkuoppiin voi nähdä aisti-iloa torjuvien ajattelumallien paljastuksina ja horjutuksina, samalla kun pääosaan hivuttautuu sittenkin rakastamisen suloisuus.

Yksi varhaisista suopeista vastakaiuista oli erikoisen tärkeä. Filologian professori ja kosmopoliitti Werner Söderhjelm (1859--1931) laati Valvojaan terävän ja viekkaasti ymmärtäväisen arvostelun. Hän alleviivasi tekijän ”kylmää, varmaa ja asiantuntevaa” otetta aiheeseensa, ”tarkan tutkijan ja havaitsijan” etevyyttä. Kirja oli Söderhjelmistä kiinnostunut lähinnä joko aistillisuudesta tai täydestä rakkaudettomuudesta, mutta tätä hän ei niinkään sorsinut vaan kiitti ”erinomaisia luonteenkuvauksia”, ”ajatusten harvinaista täsmällisyyttä”, luontevuutta ja ilmaisuvoimaa, vieläpä ”ivallista kykyä”. Ratkaisevaa oli ”moraalisesti puutteellisten henkilöiden” tietäväinen ja hallittu kuvaus, jossa ytimekkyys syrjäytti ”sanatulvan”. Niinpä vaikka ”hillitsemätön aistillisuus” tai suorastaan ”läähättävä aistillinen jano” ryöpsähtelivätkin novelleista esiin, tämä oli käsitettävä ehkäpä ”alkuperäistä luonnontilaa” tapailevan rakkauden ihanteen heijastukseksi ja vielä enemmän taidoksi saada hahmot ja välähdykset täyteen ”värähtävää elämää”.

Vaarinotto johti seurauksiin. Helsinkiläinen Helios-kustantamo käännätti kirjan ruotsiksi varaten 1903 debytoineen runoilijan Bertel Gripenbergin (1878--1947) palveluksiin. Kun Niemi käy biografiassaan Arki ja tunteet. Maria Jotunin elämä ja kirjailijantyö (2001) läpi Rakkautta-teoksen aikalaisreseptiota, hän lainaa Jotunille tullutta kirjettä, jossa ruotsintaja teroittaa ”parhaasta lukemastani suomenkielisestä kirjasta” -- ja aivan erityisesti novellista ”Unta” -- saamaansa ”iloa ja nautintoa”. Jo juhannuksena 1908 Hamsun saattoi lähettää kirjailijalle kiitokset vaikuttavasta Kärlekistä. Tätä ennen oli tanskalainen kulttuurivaikuttaja Georg Brandes (1842--1927) ehtinyt postittaa Jotunille kehunsa kirjasta ja varsinkin sen ”Kirjeitä”-novellista. Teoksen nimiteksti myös ranskannettiin.

”Se katse tunki hänen sydämeensä, sieluunsa, ruumiiseensa, kaikkialle.”

Suositusta ja soimatusta kokoelmasta otettiin uusi painos 1908. Siihen sisällytettiin alkusana ”In Memoriam”, jossa tekijä irvaili Aspelin-Haapkylälle puhutellen ”Aika”-nimistä tahoa ”tietämättömyyden pimeydellä lyömisestä”. Novellien perään lisättiin myös otsikoimaton pätkä palvelijattarien dialogia säätyläisten kummallisuudesta. Rakkautta merkitsi Jotunille taiteellista ja ammatillista läpimurtoa. Hän pääsi sen jälkeen vauhtiin Valvojan esseistinä ja kriitikkona sekä keskittymään uusiin teoksiinsa. Esikoisromaanista Arkielämää (Agricola 1909) ja Kansallisteatterille valmistuneesta draamadebyytistä Vanha koti (1910) alkaen Jotuni laskettiin jo kiintotähtiin.

Samalla Rakkautta muistuttaa kirjailijan originellista luomisvoimasta ja lähes uhkaavasta lupaavuudesta. Sen kirjoittaja näytti pystyvän tekemään kielellä ja karaktääreillä kaiken tahtomansa ja vähän enemmänkin. Seitsemän vuotta myöhemmin valmistunut laajempi proosateos Martinin rikos (Otava 1914) uhkuu jo huomattavasti kivettyneempää, järjestelmäksi kohmettunutta sosiaalista kohtalouskoa. Tästä on aiheellisesti muistuttanut Jotunin novellien yliarvostettuudestakin huomauttava Markku Eskelinen proosakirjallisuushistoriikissaan Raukoilla rajoilla (Siltala 2016). Silti hänkin myöntää, että varhaisempi lyhytproosa erottuu suomalaisesta suorasta sanasta edukseen ennen kaikkea ”aktiivisten ja haluavien” naistensa ja sievistelystä luopuvan kielenkäyttönsä ansiosta.

”Jos minä saisin lämmittää käsiäsi ja peittää öisin hiuksillani avonaisen rintasi.”

Niemen ehkä lopulta tärkein ele on kiinnittää Rakkautta suurlakkovuoteen 1905 ja siitä jatkuneeseen yhteiskunnalliseen kuohuntaan. Jotuni osallistui Kuopiossa oleskellessaan perheensä (tai ainakin isänisänsä) toiveiden vastaisesti poliittiseen liikehdintään seuraamalla työläisten puheita ja käyttämällä jopa punaista nauhaa olkavarressaan. Ensimmäisissä Vanha koti -versioissa hän oli kokeillut työtaistelukohtauksia, jotka kuitenkin karsittiin näytelmän lopullisesta kokonaisuudesta. Kansalaissodan jälkeen Jotuni rakensi laajaa draamateosta, joka jäi pöytälaatikkoon: Niemen rekonstruoiman materiaalin pohjalta se esitettiin nimellä Elämä ja kuolema 1918 Oulun kaupunginteatterissa vasta 2004. Kirjailija on Rakkautta-novellienkin valossa ilmiselvästi sekä halukas että kyvykäs tunnustelemaan luokkaristiriitojen elettyä kokemusta ja luomaan siitä sävykästä ilmaisua. Yhtä ilmeistä on, että hän ei tahtonut keskittyä suppeasti poliittiseen taiteeseen. Mutta lähtökohtana hänen työlleen on tuskin voinutkaan olla väkevämpää tapahtumaa kuin kansanvallan voimannäyttö yleislakkona 1905 ja eduskuntauudistuksessa 1906 huipentunut radikaalien uudistusten sarja. Kenen tahansa ajattelemisilla ja tekemisillä oli äkkiä väliä, eivätkä kaikki ajantarkkailijat suinkaan olleet yhtäläisesti pystyviä niiden laaja-alaiseen, hienovaraiseen ja sivaltavaan käsittelyyn.

Ehkä Rakkautta kiittää tavattomasta vetovoimastaan suurestikin esteettisen ja poliittisen ulottuvuuden nostamista esille ja jättämistä avoimiksi. Etusijan Jotunin teoksessa valtaa joka tapauksessa sosiaalistuminen kumppaniksi ja puolisoksi, yhteisön jäseneksi, aina ensisijaisten rakastamisyllykkeiden ja rakkauskäsitysten kautta.

Rakkautta sisältää novellit Augusta Aurell, Ei kannattanut, Unta ja Herman (, jotka yhdessä muodostavat osan I); Rakkautta, Matami Röhelin, Josefiina, Maantiellä ja lähtö (osa II) sekä Lovisa Öhman, Eriika, Kirjeitä ja Päiväkirjasta (osa III).