Pipsa Lonka, NELJÄN PÄIVÄN LÄHEISYYS (2021)

”Hiekka on enimmäkseen tällaista[.]”

Kaikki alkaa rannalta ja päättyy rannalle. Se on lokkien habitaatti. Paikalla sijaitsee myös majoituslaitos lomailijoineen. Äkkiä rantaviiva peittyy kuolleiden kalojen ruumiista. Paljon turistipuheen jälkeen alkaa siivekkäiden aika.

Pipsa Longan viimeaikaisia töitä on leimannut kysymys ei-inhimilliseen todellisuuteen yltämisestä teatterin keinoin. Myös kuolevaisuuden teema on työstynyt kokeellisissa töissä yllättävin tavoin. Uusi näytelmä vie nämä pyrkimykset aiempaakin pidemmälle, samalla kun se tutkii luonnon ja kulttuurin limityksiä yhä hallitummin loitolta ja läheltä.

Teater Viirus toteutti fyra dagar av närhetin kantaesityksen terveysturvallisesti suorana verkkolähetyksenä keskellä koronakevättä 2021. Sofia Aminoffin kääntämä ja Susanna Airaksisen ohjaama kappale sai loistavat arvostelut. Laura Kytölä kiitti HS-kritiikissään viiden tähden arvoisesti niin ”kokonaisvaltaista taideteosta” kuin ”upeaa tekstiä”.

Monitaiteisuutta rakentavat jo Longan tapa ammentaa sekä Kaija Saariahon Cloud Triosta (2009) että Marina Abramovićin Cleaning the Mirrorista (1995). Ja epigrafi on vähimmäismäärärunon päälliköltä Aram Saroyanilta. Lisäksi aineksia suo esimerkiksi ornitologinen tietokirjallisuus. Kirjoitustyön dramaturgina on toiminut E. L. Karhu.

Muun muassa Teatterin tiedotuskeskuksen TINFOn, FinnAgoran ja Teatterimuseon johtajana työskennellyt Hanna Helavuori on kirjoittanut teokseen jälkilauseen. Hän tähdentää Longan työn posthumanistista voimaa, kun hellittämättömästi kysytään inhimillisen ja ei-inhimillisen välistä suhdetta: ”Laajentaa näytelmän rajoja.”

Pipsa Lonka on 2007 valmistunut teatteritaiteen maisteri. Hän on kirjoittanut toistakymmentä näytelmää ja useita kuunnelmia sekä myös dramatisoinut paljon. Yksi Longan draamoista sisältyy ntamo/TNL-antologiaan Viisi näytelmää. Yhdeksälle kielelle käännetyt alkuperäisteokset ovat saaneet lukuisia koti- ja ulkomaisia palkintoja. Edellinen teos Toinen luonto (ntamo 2019) voitti Lean.

Elokuussa 2021 Longan näytelmä voitti -- Aminoffin ruotsinnoksena -- Boisman-palkinnon.

Syyskuussa 2023 neljän päivän läheisyys sai uuden tulemisensa Espoossa &:n tuotantona ja Laura Haapakankaan ohjauksena.


"Pipsa Lonkas text, i Sofia Aminoffs översättning, är vacker och utmanande, både till sin form och till sitt tankeinnehåll. Det är en
oerhörd väl genomförd pjäs där språk och idé dras till sin spets. Det är en pjäs som både är stark som text i sig själv och öppnar enorma möjligheter för den som är vågad och nyfiken nog att ta sig an den på scen."
Boismans-palkinnon perustelut

"Lonka on jälleen kirjoittanut upean tekstin, joka uskaltaa kurottaa aivan uudenlaiseen tapaan kuvata eläimen ja ihmiseläimen yhteyttä -- ja sen puutetta."
Laura Kytölä, Helsingin Sanomat 20/ii/21 (*****)

"I den västerländska dramatiken gästar djuret ofta scenerna, mest som ställföreträdare för människor, som symboler för hennes egenskaper, känslor och tillstånd. Djuren, vare sig de är representerade eller faktiskt närvarande på scen, fungerar som projektionsytor för det mänskliga. Snarare än att framträda utifrån sin egen existens blir deras funktion främst att bekräfta människan och särskilja människan från just andra djur. Människan får så en exceptionell roll i den västerländska dramatikens historia.
I denna distanserade mänskliga hållning urskiljs en dualistisk världssyn (mellan natur och kultur), något som Pipsa Lonka i Fyra dagar av närhet tycks vilja rubba en smula. Istället utforskar hon en ny form av inommänsklig kontakt med andra djur, där hon söker kontaktytor snarare än vad som skiljer oss åt, i det här fallet mellan måsar och människor.
Lonka gör det med en lysande dramatisk text som genom korta, sakliga, observerande scenanvisningar, och (efter hand) knapphänta repliker, målar fram ett somrigt strandlandskap med ett närliggande hotell. Måsar och människor njuter några varma dagar tillsammans, eller jämsides, allt beroende på hur man väljer att se det.
I sina koncentrerade beskrivningar, formade som minimalistiska poetiska utsagor, ägnar Lonka samma uppmärksamhet åt stranden, hotellet, måsarna, människorna som skeenden, något som ger klara perspektivväxlingar dem emellan, men framförallt blir mås som människa likställda.
[...]
De uppmickade skådespelarna återger omsorgsfullt texten i variationsrika tonlägen, som ger en förunderlig säregen känsla av att upptäcka världen på nytt (eller för första gången). Jag kan inte låta bli att förföras av ensemblens (och speciellt Joonas Heikkinen helt egna röstmodulering) omväxlande finlandssvenska mjuka vardagliga tilltal (översatt i behagfull finlandssvensk språkdräkt av Sofia Aminoff) som ger liv till Lonkas koncentrerade men likväl luftiga text.
[...]
I en återkommande scen ges ett vanitas motiv där en aktör borstar ett måsskelett. Det är nog inte bara fråga om memento mori, utan snarare ett motiv för just hur måsens som människans liv är omistligt bundet till varandra, som djur vars existens är villkorad av planetens känsliga ekologi. Vår omsorg om måsen, är lika mycket en omsorg för oss själva.
De performativita kvaliteterna i Lonkas pjäs får oss att se oss själva på nytt, mer som djur bland artfränder. Hon ger rum för oss att känna och tänka bortom taxonomin epistemologiska binära hierarkier, och just se oss själva som en del av en större djurvärld, eller natur, snarare än den exceptionella position som världsdramatiken skrivit in oss i."
Rickard Borgström, rickardborgstrom.com 25/iii/21

"Näytelmä on kirjallisuuden lajeista marginaalisin. Monille se on vain käyttöohje esityksen pohjalla, ei itsessään arvokas kirjallinen teos. Varsinkaan jos kyse on nykynäytelmästä. Pullistelevan nykyproosan lukijalle näytelmän lukeminen voi kuitenkin olla puhdistava kokemus. Pipsa Longan Neljän päivän läheisyys (2021) tarjoaa vähän sanoja, mutta ne uppoavat syvälle.
[...]
Lonka aloittaa teoksensa raamatullisesti luomalla maailman: 'Rantaan tarvitaan kolme: maa, meri ja taivas.' Tätä seuraavat lukemattomat hiekanjyvät, kaukaisuuteen jatkuva meri, pilvetön taivas ja lokkiparvi. Ihminen tulee valmiiseen maailmaan kuten Raamatussa, mutta tällä kertaa hän ei ole pääosassa vaan laji lajien joukossa. Näytelmässä ei ole nimettyjä henkilöhahmoja, on vain ihmisiä ja heidän ääniään.
Ihmisen lajityypilliseen käyttäytymiseen kuuluu parveilu etelän aurinkorannoille, eristäytyminen hotellihuoneiden yksinäisyyteen sekä meluisa esiintyminen rantaravintolan terassilla. Ranta ei ole idylli. Meri on samea, ja veden erottaa maasta kuolleiden kalojen lihaisa valli, jonka yllä lokkiparvi pyörteilee.
Kuolema tulee osaksi maailmaa heti sen luomisen jälkeen. Ihminen puhdistaa lokin luurankoa, kuolleet kalat iljettävät rantalomalaisia, ja hotellin huoneessa 303 makaa kuollut mies. Rantakirjallisuuden kärkilajista dekkarista tuttu klisee, idyllin rikkova ruumis, löytyy siis täältäkin! Mutta tällä kertaa ei ratkota murhamysteeriä, vaan tunnustellaan, miltä kuolema tuntuu lokin silmin, räpylöin ja nokin.
Lonka ei ole ensimmäisen kerran rannalla. Hänen lopputyönsä teatterikorkeakoulusta, Aava -– merenrantanäytelmä (2007) sekä Lea-palkittu Lauluja harmaan meren rannalta (2014) naaraavat niin ikään merkityksiä meren, maan ja taivaan kohtaamisesta. Kirjallisuudessa rannat ovat erityisiä paikkoja, jotka paljastavat ihmisen haurauden ja siitä kumpuavan voiman. Rannat ovat myös äärimmäisen haavoittuvia ympäristöjä, joissa ihmisen aiheuttaman ympäristötuhon jäljet näkyvät konkreettisesti. Neljän päivän läheisyys sijoittuu terävästi näiden teemojen leikkauspisteeseen.
Neljän päivän läheisyydessä ihmisten maailma on laimean ja välineellisen mielihyvän maailma. Tekojen perustana on epämääräinen halu ('ota ny vaan ku mieles tekee') tai toisten miellyttäminen ('siis ne makso meille tän'). Yltäkylläisten valintojen äärellä mikään ei tunnu miltään. Kaikki on 'samaa samaa samaa samaa samaa samaa'.
Kun tämän keskelle heitetään kuollut lokki, paljastuu ihmisten kyvyttömyys kohdata, välittää, ottaa vastuuta. Ollaan lomalla, ja tehtävänä on viihtyminen, joten kehikkoon ei mahdu ajatus siitä, että ikävälle asialle voisi tehdä jotakin tai että ihmiset olisivat jopa vastuussa lokin kuolemasta. Ihmisten parven äänet ovat kitkaisia ja toraisia, mutta myös yksituumaisuuteen taipuvia tavalla, joka tuo mieleen Nathalie Sarrauten tropismit. Sarrauten tavoin Lonka tarkentaa fragmentaarisessa dialogissaan rivien väliseen, mielestä kielen pinnalle purkautuvaan sisältöön.
Niin viiltävän tarkka on Longan kuvaus ihmisestä omalla epämukavalla mukavuusalueellaan, että suosittelen kirjaa jokaiselle etelän rantalomaa harkitsevalle sekä jokaiselle, jonka kesäinen jäätelönautinto on päättynyt lokkiohjuksen syöksyyn.
Näytelmän alkuosaa hallitsee katse: rantahotellin maisema hahmottuu minimalistisina vetoina. Teoksen loppupuoli on sen sijaan korvan aluetta. Emme enää näe, mitä tapahtuu, vaan joudumme rekonstruoimaan tilanteet fragmentaaristen, epäselvien kuulohavaintojen perusteella. Viimeistään tässä vaiheessa lukija tulee tietoiseksi omasta kanssatekijän roolistaan. Miten minä hahmotan tapahtumia, tulkitsen ja tilkitsen? Olenko enää samalla sivulla kirjailijan kanssa?
[...] Näytelmä päättyy monisivuiseen lokkikuoroon, jossa ääni kohtaa kuvan. Tekstiä on mahdotonta siteerata tässä, koska sen asettelu sivulle on niin olennainen osa hiljaista, äänekästä elämystä – kirjallisuuden ihastuttavaa paradoksia.
Ihminen on kielen ympäröimä olento, ja kieli piirtää maailmamme rajat. Neljän päivän läheisyys osoittaa kuitenkin kauniisti, miten inhimillinen kieli voi inhimillistämistä karttaen esittää myös toislajisten eläinten todellisuutta. [...]
Neljän päivän läheisyyden lukeminen osoittaa, ettei näytelmäteksti ole luuranko, joka kaipaa päälleen esityksen lihaa. Siitä ei puutu mitään; siitä on päinvastoin puhdistettu kaikki ylimääräinen. Kaikki yksityiskohdat, jotka esityksessä sulautuvat kokonaisuuteen, antautuvat nyt koettaviksi ja tarkasteltaviksi lukijan mielen yksityisessä teatterissa."
Sanna Nyqvist, Kiiltomato 27/xii/21

"Joitain teoksia voi hyvällä syyllä pitää vedenjakajina, joihin muuta oman ajan teatteria on syytä peilata. Pipsa Longan kirjoittama ja Wauhaus-kollektiivin sekä Avantin muusikoiden toteuttama neljän päivän läheisyys on tällainen teos Espoon teatterissa, joka nykyään tunnetaan myös nimellä &. Esitys asettaa ihmisen ja lokin rinnakkain ja luopuu ihmisen katseen dominoivuudesta.
Minimalistinen teos on kaikkien niiden tapojen purkamista, miten teatterin ymmärrämme. Ei ole henkilöhahmoja, konflikteja, juonta. Longan aiemmat teokset ovat kulkeneet myös kohti muita lajeja, mutta nyt näkökulma annetaan toiselle lajille.
[...]
Tyhjät asunnot, huoneet ja huvien sekä nautintojen jäljet kertovat siitä, mitä ihminen joskus oli. Ihmisen toiminnassa on jotain lähtökohtaisesti kuollutta.
[...]
Kritiikki ihmiskuvaamme kohtaan on pasolinimaisen teräksisen kylmää, mutta rakkaus ihmislajiin yhtenä lajina muiden joukossa on niin väkevää, ettei katsoja kohtaa sanomaa vaan taidetta.
Näytelmä muistuttaa minimalistista runoa. Kertoja yrittää saada havainnon soljumaan puheeseensa ja muuttamaan sitä ilman että pakottaa luonnon ja muut lajit oman katseensa tai puhetapansa lainalaisuuksiin.
[...]
neljän päivän läheisyys ei sano, että taide pystyy kaikkeen. Mutta se, minne saakka taide meidät esityksessä kuljettaa, on huima, pysäyttävä."
Maria Säkö, Helsingin Sanomat 14/ix/23